Definitiivinen historiikki hardrockin klassikosta
Five Fifteen ja Crazy World-yhtyeiden solistina ensisijaisesti tutuksi tullut Mika Järvinen aloitti Uriah Heep-teoksensa kirjoittamisen jo 2000-luvun alussa. Kirjaa varten hän on haastatellut hardrockin todellisiin kivijalkoihin lukeutuvan yhtyeen jäseniä ja tulosta on totisesti syntynyt. Kyse on erinomaisesta suorituksesta niin definitiivisyyden, kirjallisen ilmaisun kuin yksityiskohtien runsauden osalta.
Ajallisesti teos kattaa Ken Hensleyn yhtyeessä vaikuttamisen ajan, eli vuodet 1970–1980 ja kappaleet on otsikoitu yhtyeen pitkäsoittojen mukaan. Heepin historiaan siirrytään luontevasti soittajiston varhaisvaiheiden ja aikaisempien yhtyeiden kautta. Niistä keskeisimpiä olivat The Gods, jossa Ken Hensleyn, Lee Kerslaken ja Paul Newtonin lisäksi ehtivät vaikuttaa hetken tuleva Bluesbreakers- ja Rolling Stones-kitaristi Mick Taylor sekä ensisijaisesti progeyhteyksistään tutuksi tullut Greg Lake sekä Spice-yhtye, jonka johtohahmoja olivat David Byron ja Mick Box.
Ken Hensleyn liityttyä joukkoon oli oikea aika vaihtaa yhtyeen nimeä. Manageri Gerry Bron ehdotti nimeä Uriah Heep Charles Dickensin teoksen David Copperfield erään henkilöhahmon mukaan. Uransa alussa Heep kärsi jatkuvista rumpalinvaihdoksista. Kakkosalbumi Salisburyn biisiaarteistoon lukeutuvat muun muassa upea The Park, teoksen mittoihin kasvava nimiraita sekä lopullisesti vuoden 1977 singlejulkaisunsa myötä suureksi hitiksi muodostunut Lady in Black. Vuonna 1971 ilmestynyt, järjestyksessään kolmas pitkäsoitto Look at Yourself merkitsi yhtyeelle viimein lopullista kaupallista läpimurtoa. Se sisältää muun muassa Heepin kenties laadukkaimman yksittäisen suorituksen July Morning – kappaleen ansiosta.
Unelmakokoonpano löytyi, kun Byronin, Boxin ja Hensleyn seuraan rytmiryhmäksi liittyivät yhtyeessä todella pitkän päivätyön tehnyt rumpali Lee Kerslake sekä basisti Gary Thain. Kyseisen koostumuksen debyyttialbumin, toukokuussa 1972 ilmestyneen pitkäsoiton Demons and Wizards monet ovat valmiit nostamaan Heepin kaikkien aikojen laadukkaimmaksi. Sittemmin todelliseksi Suomen ystäväksi osoittautunut Uriah Heep debytoi maassamme live-esiintyjänä samaisen vuoden Ruisrockissa. Juuri vuonna 1972 Heepin voi todeta olleen suositumpi Suomessa, kuin missään muualla.
Levy-yhtiössä haluttiin takoa, kun rauta oli kuumaa, sillä jo samaisen vuoden joulumarkkinoille julkaistiin seuraava klassikkoalbumi Magician’s Birthday. Hittikappaleita noilla kahdella legendaarisella pitkäsoitolla edustivat Easy Livin’in lisäksi jo ennen varsinaisia Demons and Wizards- sessioita äänitetty The Wizard sekä yhtyeen jäsenten henkilökohtaiseksi suosikiksi muodostunut Sweet Lorraine. Vaikka Heepin jäsenet viettivät säästelemättä rockelämää, oli yhtyeen keikka- ja myös levytystahti suosion huippuvuosina ja myös niiden jälkeen huikea. Vuoteen 1973 voi sanoa sijoittuneen Heepin suosion eräänlaisen lakipisteen. Tuolloin yhtye julkaisi vasta myöhemmin arvostelumenestykseksi osoittautuneen, Birminghamissa äänitetyn tupla-albumin Uriah Heep Live sekä suosionsa lopullisesti vakiinnuttaneen, Ranskassa äänitetyn uuden studioalbumin Sweet Freedom.
Uriah Heepin musiikillinen alamäki alkoi hienoisesti vuonna 1974 ilmestyneestä pitkäsoitosta Wonderworld. Kyseisen albumin tiimoilta keikkailu alkoi Helsingin Messuhallista samaisen vuoden toukokuussa. Basisti Gary Thain sai hengenvaarallisen sähköiskun Amerikan-kiertueella. Hänet erotettiin yhtyeestä ja Thain menehtyi yliannokseen seuraavana vuonna. Hänen tilalleen Heepiin tuli muun muassa Familyssä ja King Crimsonissa aikaisemmin soittanut John Wetton. Uudistuneen miehistön esikosalbumi Return to Fantasy oli vielä kohtuullinen menestys, mutta puhtaan musiikillisesti Ken Hensley onnistui paremmin toisella sooloalbumillaan Eager to Please. Varsin myönteiset arviot oli kerännyt myös sen edeltäjä, kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyt Proud Words on a Dusty Shelf. Return to Fantasyn seuraaja High and Mighty menestyi vielä edeltäjäänsä heikommin ja tämä alkoi viimein näkyä myös yleisömäärissä. Yllättäen albumi saavutti silti ensimmäisiä myönteisiä arvioita sitten yhtyeen ehkäpä kirkkaimman klassikon Demons and Wizardsin.
Heepin solisti David Byron, jolta juopottelu oli jo aikoja sitten karannut lapasesta, sai kenkää yhtyeestä vuoden 1976 syksyllä. Byronin lähtö oli Heepille suuri menetys ja hänen tilalleen olivat tarjolla muun muassa hajonneen Deep Purplen David Coverdale sekä Mott the Hooplen johtohahmona ensisijaisesti tutuksi tullut Ian Hunter. Valinta osui lopulta Lucifer’s Friend-yhtyeessä aikaisemmin vaikuttaneeseen John Lawtoniin.
Myös Wetton sai lähteä Heepistä ja hänen paikkansa otti Trevor Bolder, joka lyhyttä Wishbone Ashiin tapahtunutta vierailua lukuun ottamatta vaikutti Heepissä kuluvan vuoden keväällä tapahtuneeseen, haimasyövän aiheuttamaan kuolemaansa saakka. Ennen Heep-pestiään Bolder oli kuulunut David Bowien Spiders from Mars-yhtyeeseen ja niin Bolderin kuin Lawtonin varhaisemmat musiikilliset vaiheet käydään teoksessa läpi kiitettävällä tarkkuudella. Uuden Heep-kokoonpanon esikoisalbumi Firefly laajensi popvivahteissaan yhtyeen musiikillista skaalaa ja sisälsi muun muassa tyylikkään balladin Wise Man. Pitkäsoitosta muodostui suurin menestys Norjassa, mutta Suomessa se jäi hitusesti top 20-listan ulkopuolelle.
Edeltäjänsä tavoin vuonna 1977 ilmestynyt pitkäsoitto Innocent Victim edusti kevyempää soundia silkkaa poppia tarjoilleine Free Me-hitteineen, mutta mukana oli sentään vielä myös kelpo räimettä Free n’ Easyn kaltaisten raitojen ansiosta. Keikoillaan Uriah Heep tarjoili ensisijaisesti edelleen 70-luvun alun klassikoitaan ja näin tapahtui myös yhtyeen esiintyessä kolmatta kertaa maassamme ja toistamiseen Ruisrockissa vuonna 1978. Samaisena vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Fallen Angel jatkoi jo edellisiltä albumeilta tutuksi tullutta musiikillista lähestymistapaa. Albumia seuranneella Amerikan-kiertueella Heep soitti Jethro Tullin lämmittelijänä, siis samaisen yhtyeen, johon sitä oli verrattu jo ensimmäisen, vuoden 1970 pitkäsoittonsa Very ’eavy Very ’umblen aikoihin Melissa Millsin laatimassa, Rolling Stoneen tehdyssä arviossa.
70-luvun loppupuolella Heep sai toimia lämmittelyesiintyjänä useille yhtyeille, kuten Rushille ja Kissille, jotka samaisen vuosikymmenen alussa olivat olleet sen lämmittelijöitä. Vuoden 1979 lopussa Heep oli historiaa John Lawtonin ja pariksi vuodeksi myös Lee Kerslaken osalta. Viimeinen Ken Hensleyn aikainen pitkäsoitto, vuoden 1980 Conquest tehtiin kokoonpanolla, jossa solistina oli aikaisemmin Lone Star-yhtyeessä vaikuttanut John Sloman ja rumpalina ennen muuta 1980-luvun lopun Ac/Dc-kiinnityksestään muistettu Chris Slade.
Teoksen Coda-luvussa käydään pähkinänkuoressa läpi Heepin soittajien ja tuottaja/manageri Gerry Bronin myöhemmät vaiheet. Uriah Heep on suomalaisille rakas yhtye ja Järvisen teos kiistaton kulttuuriteko. Toivottavasti siitä muodostuu myös myyntimenestys.