Kuva: Pasi Huttunen Kolumnistimme Toivo Haimin ihmisuskon nousu ja tuho #lääppijät-kampanjaa seuratessa. ”Kun keskusteluun nousee satoja tarinoita naisten kohtaamasta seksuaalisesta häirinnästä, normaalin ihmisen reaktio olisi tunnustaa, että kyseessä on ongelma ja todeta, että on tehtävä jotain”, hän lataa.
Alkaneen vuoden ensimmäinen someilmiö oli naisiin kohdistuvaa ahdistelua käsitellyt #lääppijä-kampanja. (Imettävää äitiä säikkyvää Hesan hipsteriä ei lasketa some-ilmiöksi.) Kampanjan tarkoituksena on tuoda esille ja nostaa keskusteluun suomalaisten naisten arkielämässään kokemaa seksuaalista häirintää ja ahdistelua omakohtaisten kokemusten kautta, antamaan täten ilmiölle eräänlaiset kasvot. Pian sosiaalinen media täyttyi sadoista tavallisten naisten kertomuksista törkeästä käytöksestä, jota he ovat joutuneet sietämään jo sukupolvien ajan. Suurimmassa osassa tapauksista ahdistelijana olivat olleet tuiki tavalliset suomalaiset miehet.
Kun huomasin kampanjan häshtägin ensi kertaa uutisvirrassani, se herätti tajunnassani ensimmäistä kertaa pitkään aikaan uskon virtuaaliseen kansalaisyhteiskuntaan ja sen mahdollisuuksiin nostaa ihmisille tärkeitä asioita keskusteluun. Ehkä keskustelu loisi jopa kestävän ja rakentavan pohjan muutokselle sekä kehitykselle. Jouduin kuitenkin pettymään, sillä keskustelun tasosta kävi jälleen kerran ilmi, että nyt on vuosi 2016 ja että internet on yli äyräidensä tulviva lokasanko täynnä SM-tason uuvatteja. Tarkoitan näillä nyt niitä tuiki tavallisia suomalaisia miehiä.
Suomenkielinen internet täyttyi heti kampanjan alkupäivinä miehistä, jotka rupesivat oitis selittelemään, että eiväthän kaikki suomalaiset miehet syyllisty häirintään. Suuressa suosiossa oli myös itsensä jalustalle nostaminen toteamalla, ettei itse lääpi ketään. Lisäksi moni ehti paikalle muistuttamaan, että turvapaikanhakijat ovat suomalaisille naisille nyt se suurin uhka. Kampanja kääntyi nopeasti päälaelleen, kun eetterin valtasivat mussuttajat.
Nämä pikkusieluiset miehet käänsivät keskustelun koskemaan taas kerran sitä, miten suomalainen mies on kyllä kunnollinen eikä lääpi, vaikka jotkut niin saattavat tehdäkin. Ulkomaalaiset sen sijaan yleistettiin lääppijöiksi tuttuun tapaan. Lopulta oltiin pisteessä, jossa keskusteltiin siitä, kuinka feminismi on Suomessa tarpeetonta, koska meillä on kuulemma jo tarpeeksi tasa-arvoa. Miehinen itsetunto koki kampanjan vuoksi niin kovan kolauksen, että Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin otti asiakseen pönkittää sitä tekstillään, jonka otsikko oli ”Suomalainen mies, sinä et ole sika”.
Ei näin, pojat, ei näin. Kun keskusteluun nousee satoja tarinoita naisten kohtaamasta seksuaalisesta häirinnästä, normaalin ihmisen reaktio olisi tunnustaa, että kyseessä on yhteiskunnallisen mittakaavan ongelma ja todeta, että asialle on tehtävä jotain rakenteellisella tasolla. Kenties jopa tunnistaa ilmiö omassa lähipiirissään ja puuttua häiritsevään käyttökseen arkielämässä. Vähintä, mitä kukaan voi tehdä, on ottaa neuvosta vaari ja ainakin itse käyttäytyä kunnolla. Asiallinen käytös vaatii luonteen lujuutta, joka on mussuttamista tärkeämpi miehinen hyve.
Kirjoittaja panee parastaan katsoessaan yhteiskuntaa ja kulttuuria kieroon