Suomen tunnetuin kalastaja, ekofasisti, ornitologi ja syväekologi Pentti Linkola (s. 1932) on vihdoin tullut niin vanhaksi, että on suostunut elämäkerran kohteeksi.
Linkola antoi kirjan tekijän Riitta Kylänpään käyttöön valtavan kirje- ja päiväkirja-arkistonsa ja istui kymmeniä tunteja haastateltavana. Kylänpää on käynyt asiaan kuuluvasti läpi lähes kaiken mahdollisen Linkola-materiaalin ja haastatellut lukuisia Linkolan ystäviä, sukulaisia ja työtovereita. Linkolasta on kirjoitettu paljon vähintään viimeiset 40 vuotta ja elämäkertaa on varmasti vuosien varrella suunnitellut moni muukin. Kunnia lankesi Kylänpäälle, joka on suoriutunut tehtävästä vaikuttavan hyvin kirjassaan Pentti Linkola – ihminen ja legenda (2017).
Perhetaustaltaan(kaan) Pentti Linkola ei ole tavallinen kalastaja. Hänen isänsä, kasvitieteilijä Kaarlo Linkola, oli Helsingin yliopiston rehtori ja hänen isoisänsä Hugo Suolahti saman yliopiston vararehtori, rehtori ja myöhemmin kansleri 18 vuoden ajan.
Hugo Suolahti oli myös germaanisen filologian professori, Suomen kulttuurirahaston puheenjohtaja sekä kokoomuksen ensimmäinen puheenjohtaja ja puolueen presidenttiehdokas vuoden 1925 vaaleissa. Hänen tuttaviaan olivat tuleva presidentti J.K. Paasikivi, entinen presidentti K.J. Ståhlberg, sekä mielenkiintoisesti saksalainen filosofi Oswald Spengler, jonka ajatuksia länsimaiden rappiosta ja perikadosta Pentti Linkolan voi katsoa jossain määrin jatkaneen.
Elämäkerran lapsuutta käsittelevä osa on kiinnostava. Linkoloilla oli muun muassa perheen sisäinen posti, jossa kirjoitettiin kirjeitä muille perheenjäsenille. Linkola kirjoitti lapsena myös isovanhemmilleen.
Samoin hänen arkistossaan on säilynyt lapsena kirjoitettuja satuja, tarinoita ja seikkailukertomuksia. Kun hänen oma Kustannusliike Kultaisen Kotkan kirjapainonsa julkaisi Linkolan satukokoelman, kirjailija itse oli 8-vuotias. Elämäkerrassa Linkola kommentoi kirjoituksiaan naurahtaen:
”Niistä ei saata aistia minkäänlaista kirjallista lahjakkuutta.”
Talvisodan päättymistä 8-vuotias Linkola kommentoi kirjeessään isoisälleen Hugo Suolahdelle:
”Nyt teillä on kai hauska, kun on Rauha mutta se on kovin paha, kun Ryssä sai niin paljon alueita.”
Totuus ei vastoin sananlaskun opetusta yleensä tule lasten suusta, mutta pienen Linkolan on myönnettävä tässä arviossaan olleen oikeilla jäljillä.
Sota muutti Linkolan elämän perin pohjin. Hänen isänsä, isoisänsä ja velipuolensa Anssi kuolivat kaikki 1940-luvun alkupuolella, Anssi rintamalla, muut kotonaan. Rehtorin työsuhdeasuntona ollut yliopiston kasvitieteellisen puutarhan päärakennus sai jäädä ja perhe joutui muuttamaan pienempään asuntoon.
Myös lapsuuden onnen paikka, jossa Linkola vietti kaikki kesänsä, isoisän perheen Kariniemen tila Vanajavedellä, meni myyntiin pian sodan jälkeen. Ylioppilaaksi Linkola pääsi vuonna 1950. Yliopistossa hän viihtyi ainoastaan vuoden, sillä hän rakasti ulkoilmaelämää ja kenttätyötä lintujen parissa, joilta opinnot veivät turhaan aikaa.
Julkisuudessa Linkola on ollut taukoamatta viimeistään vuodesta 1960, jolloin pamfletti Isänmaan ja ihmisen puolesta julkaistiin. Samana vuonna alkoi ammattikalastus Päijänteellä, josta tie vei avioeron jälkeen uusille kalavesille. Ensin Porkkalaan, sitten takaisin lapsuuden maisemiin Vanajavedelle, jossa Linkola asuu edelleen. Raskas ammatti toi leivän. Linkola kalasti vain syksyt ja talvet voidakseen keskittyä muina aikoina linturetkiin ja kirjoittamiseen.
Hänen julkiselle uralleen mahtuu useita kirjoja, kirjallisuuspalkintoja, kohua nostattaneita lausuntoja ja tekstejä sekä toisaalta aktivismia etenkin Luonnonperintösäätiön puitteissa. Hänen toimintansa ytimessä on aina ollut luonnon suojeleminen ihmisen kustannuksella. Linkolan raivonpurkaukset kohdistuvat yleensä väestöräjähdykseen ja teknologiseen kehitykseen ja hän sanookin rakastavansa ihmisiä, mutta vihaavansa ihmiskuntaa.
Linkolan ajatukset eivät ole koskaan kelvanneet yhdellekään poliittiselle puolueelle. Vihreissä oli 1980-luvulla paloa radikaalin ympäristönsuojeluun, mutta Linkolan kirjoittama periaateohjelma hylättiin ja kiinnostus hiipui nopeasti puolin ja toisin. Se ei ole ihme.
Linkolan mielestä ihmiskunta on vienyt itsensä tuhon partaalle ennen kaikkea yksilönvapaudella ja demokratialla. Ne pitäisi tuhota ensimmäisenä.
”Ihminen ei ymmärrä omaa parastaan. Jos ymmärtäisi, emme olisi tuhon partaalla.”
Linkola kaipaa Hitlerin ja Stalinin kaltaisia johtajia, jotka pystyivät ohjaamaan kansaa ja tarvittaessa asettumaan sitä vastaan.
Suomi oli satakunta vuotta sitten Linkolan ihanneyhteiskunnan kaltainen: lähes omavarainen, maatalousvaltainen maa, jossa ihmiset asuivat pääosin maaseudulla tehden raskasta fyysistä työtä. Sosiaaliturvaa ei juuri ollut ja pääasiallisena energialähteenä olivat ihmisen ja hevosen lihasenergia.
Matkalla 1920- tai 1930-luvun Suomesta Linkolan ihanneyhteiskuntaan olisi vielä lopetettava demokratia, lähes kaikki teollisuus ja ammattiyhdistysliike sekä alettava sääntelemään syntyvyyttä, jolla Suomen väkiluku pudotettaisiin alle miljoonan. Linkolan mukaan raskas työ on myös ilo: rasittavan päivän jälkeen ihminen on tyytyväinen ja ruoka ja uni maistuvat, joutilaisuudessa näin ei yleensä ole. Hänen unelmanaan on agraarinen poliisivaltio, jota johtaa valistunut eliitti.
Linkolan elitistisyys lienee osittain suvun perintöä. Suolahdet eivät suhtautuneet natseihin varauksella heidän poliittisen ohjelmansa, vaan heidän syntyperänsä takia: johtajat olivat pääosin rahvasta, joka ei ollut hyvä asia.
Vaikka Linkola utopian suuntaankaan ei ole demokratiassa mitään mahdollisuuksia edetä, se voisi olla käyttökelpoinen äärimmäisessä kriisitilanteessa. Kuten filosofi, akateemikko Georg Henrik von Wright lausui:
”Linkolan ohjelma voisi tuntua pelastukselta uhkaavan kaaoksen ja sukupuuttoon kuolemisen edessä.”
Suurten linjojen kohdalla ei Linkolan voi väittää olleen ennustuksissaan väärässä: väestöräjähdys, ilmastonmuutos ja lajien sukupuuttoaalto ovat kiihtyneet koko Linkolan julkisen uran ajan. Teknologian mahdollisuuksiin ratkaista ympäristöongelmia Linkola ei usko:
”En hyväksy ihmisen arvoiseksi sokeaa ajautumista tuhoon, optimistin tylsämielinen virne suupielessä: kyllä tämä tästä vielä hyväksi kääntyy… Tällainen ihminen ei ole ihminen vaan teuras.”
Kylänpää ei ota itse kantaa Linkolan ajatuksiin, vaan antaa tämän puhua itse. Hän tuo esiin myös vastustajien argumentteja lainaamalla erittäin runsaasti aikalaispuheenvuoroja etenkin Linkolan kirjojen ympärillä käydystä keskustelusta. Ratkaisu on onnistunut. Se luo kirjaan pirstaleisuutta ja katkoo elämäntarinan etenemistä, mutta Linkolasta ei kerta kaikkiaan kannata kirjoittaa elämäkertaa, jossa hänen ajatuksensa ja kirjoituksensa eivät saa suurta roolia.
Kirjoittajana Linkola on ylivoimainen. Teksti kestää vertailun kenen tahansa merkittävän esseistin tuotantoon ja sen pohjana on vankka kirjallinen sivistys. Linkolan tekstin moottoreita ovat viha, raivo, rakkaus ja suru. Surun osuus kasvaa sitä mukaa kun tuotanto etenee. Linkolan mielipiteillä riittää tuomitsijoita, mutta hänen kirjoitustensa kirjallista arvoa kiistää harva.
Menneisyyden kaipuu sekä suru hyvänä ja arvokkaina pidettyjen asioiden tuhoutumisesta yhdistää Linkolaa suureen osaan suomalaisia. Jokaisella menneisyydestä edes jotakin kaipaavalla on mahdollisuus ymmärtää Linkolaa ja surra yhdessä hänen kanssaan tekstin ääressä. Linkolan suru saa myös fyysisen ilmentymän: hän itkee usein, vaikkapa lähimetsän hakkuita tai tutun, erityisen upean puun kaatumista.
Millaisen kuvan Kylänpään teos Pentti Linkola – Ihminen ja legenda sitten piirtää kohteestaan? Hyvin ristiriitaisen, kuten on syytäkin.
Linkola on elitisti, jonka ystävistä iso osa on kansaa. Linkola on tuhon profeetta, joka on perustanut Luonnonperintösäätiön ja laittanut suurimman osan henkilökohtaisesta omaisuudestaan metsien suojeluun. Linkola on filosofi ja poikkeusyksilö, joka hermostuu, jos kellarissa on jäljellä enää litra punaista maitoa. Linkola on kahden lapsen isä, joka kannattaa syntyvyyden säännöstelyä. Linkola on darwinisti, joka ilman masennus- ja diabeteslääkkeitä olisi jo kuollut.
Vähintäänkin elämäkerta romuttaa käsityksen Linkolasta poikkeuksellisen askeettisissa oloissa elävänä ”aikamme profeettana” ja ”pyhänä kalastajana”, kuten Esa Saarinen on häntä harhaisesti ja surkuhupaisasti luonnehtinut. Jos asian niin haluaa nähdä, Linkolasta tulee kirjassa jopa karikatyyri suunnilleen ikäisestään miehestä: hän tykkää viettää aikaa mökillä (asuu siellä ympäri vuoden), liikkua luonnossa ja kalastaa; hän pitää Antti Tuurin ja Heikki Turusen romaaneista, lenkkimakkarasta, oikeasta voista ja kulutusmaidosta; hänellä on ajokortti ja sähköt mökillä.
Linkolan suuruus ei kuitenkaan ole kiinni hänen vanhuutta helpottavista elämänvalinnoistaan. Pentti Linkola on suuri suomalainen luonnonsuojelija, ajattelija ja kansallisaarre, sillä ristiriitaiset ihmisethän meitä kiehtovat. Kylänpään teos on kaunistelematon, mutta kohdettaan kunnioittava kuvaus Linkolasta.
Nykyisin Linkola ei surun lisäksi jaksa paljon muuta. Liikkuminen on vaivalloista, hänestä on omien sanojensa mukaan tullut raihnas, vaikka hän pystyykin vielä asumaan yksin.
Monet iloa tuottaneet asiat ovat jääneet menneisyyteen, monet ystävät kuolleet. Linkolasta on raskasta nähdä, ettei yksikään hänen ihmisille asettamistaan muutostoiveista elämän säilyttämiseksi ole toteutunut. Hän ajattelee, jälleen kerran, elettävän romahdusta edeltävän rappion aikaa.
”Totuus ei ole minkään arvoinen, jos sillä ei ole kannattajia”, Linkola lainaa Erno Paasilinnaa.
”Jäljellä on enää oikeassa olemisen yksinäinen kirous.”
Linkolan isä toivoi, että hänen pojastaan tulisi jotain suurta, äiti taas toivoi lapsestaan onnellista. Vain isän toive toteutui.
”Meistä ei tullut Riittaa ja Penaa.”
Iisa Manninen, teksti & kuvat
Riitta Kylänpää oli aluksi suunnitellut kirjoittavansa kirjan metsästä. Pentti Linkola olisi ollut yksi kirjaan haastateltavista. Kustannusyhtiön Touko Siltala kuitenkin ehdotti, miksei Kylänpää kirjoittaisi kirjaa Linkolasta.
”Hemmetin iso urakka. Tiedän tällä hetkellä Linkolan suvusta enemmän, kuin omastani.”
Kylänpää onnistui kuitenkin pitämään itsensä erillään henkilöitymättä liikaa Linkolan elämään.
”Olen ollut toimittajana 35 vuotta. Tiedän mikä on roolini – kirjoittaa niin hyvin kuin pystyn.”
Kylänpäätä vaivaisi ajoittain epävarmuus, sillä hän kirjoitti ensimmäistä elämänkertaansa. Kustannusyhtiön Touko Siltala kannusti jatkamaan eteenpäin.
Kylänpäällä itsellään on vahva suhde luontoon, joten Linkolan luontoaiheiset kokemukset säväyttivät. Kirja haastoi Kylänpään ajattelemaan, muttei muuttanut hänen omia mielipiteitään.
Ystäviä heistä ei kuitenkaan tullut.
”Meistä ei tullut Riittaa ja Penaa. Kunnioitus toista kohtaan kuitenkin kasvoi.”