Päähenkilö joutuu alussa lyhyen ajan sisällä sekä osaksi tragediaa että rakastuu ja nämä tapahtumat ja syyllisyyden tunteet määrittelevät hänen elämänsä pitkälle tulevaisuuteen. Ainakin niin pitkälle kuin elokuvaa riittää.
Almodóvarille ominaiseen tapaan keskiössä ovat naiset ja sukupolvien ketju sekä menneisyydestä takaumien kautta paljastuvat pöytälaatikoiden luurangot. Hetken aikaa, elokuvan alkupuolella vaikuttaa jo siltä, että kaikki on mahdollista ja salaperäinen tunnelma junassa saa melkein kuvittelemaan, että tästä tulee dekkari. Ihmissuhdedraamahan siitä tulee. Almodóvar ammentaa populaarikulttuurin myyteistä ja tarinarakenteista vähän samaan tapaan kuin Tarantino, mutta arkisemmat ja koskettavammat aiheet tekevät sen, että Almodóvar pysyy tyylikkäänä ja kiinnostavana. Vaikka toteutus on realistinen, ei siis eteläamerikkalaisen maagisen realistinen, on tunnelma läpi elokuvan maaginen.
Julieta on kuin äärimmäisen huolellisesti ohjattu, kuvattu ja näytelty telenovela. Tätä tunnelmaa luo jo alkukuva, jossa syntisenpunaisen hamekankaan päälle ilmestyy hiukan mauton, leikkisä elokuvan nimi. Emma Suárez ikääntyneempänä ja Adriana Ugarte nuorena Julietana tekevät hienoa työtä pääroolissa. Julietan kovuus ja hauraus tuodaan herkällä otteella esiin.
Siihen nähden kuinka tyhjänpäiväinen ohjaajan edellinen elokuva Matkarakastajat (2013) oli, on Julieta raikas tuulahdus. Almodóvar punoo taas sen lumouksen verkon, joka hänen hyvissä elokuvissaan vie täysin mennessään.