Selkääntaputtelu on taitolaji
“Järkevä ja luontoa kunnioittava keskustalaisuus ei kenties olekaan niin kaukana maltillisesta cityvihreydestä kuin moni on kuvitellut.” Ehkäpä ei, ainakin pohdiskelussa on ammennettavaa mullantuoksuiseen vuoropuheluun. Ajatus lämminhenkisestä vastakkainasettelusta ei tosin toimi enää yllätysmomenttina, sillä ajan trendi on ehtinyt vakiintua. Erilaisten essee- ja keskustelukirjojen lisääntynyt julkaiseminen on yksi harvoista myönteisistä ilmiöistä, joita kotimaisten kustantamoiden julkaisupolitiikassa on viime vuosina saatu nähdä. Löytyy uskontoa ja tiedettä, finanssitalouden ruodintaa ja taivastelua milloin minkäkin asian nykytilasta. Kun luonnontieteilijät Kari Enqvist ja Esko Valtaoja kertovat meille, kuinka asiat ovat, jää monille vähäisemmille sieluille markkinarakoa jossitella kevyemmillä aiheilla. Miksi ei siis rupatella luonnosta ja siinä sivussa kaikesta muustakin?
Kirjailijoiden Matti Mäkelä ja Tero Tähtinen Vanha metsuri ja metsähippi, kirjeenvaihtoa 2013-2014, esittelee tekijänsä arkipäivän raameissa. Pitkän linjan esseisti – kirjailija Mäkelä tunnetaan maaseutukeskeisyytensä ohella monipuolisena yhteiskunnallisena kommentaattorina. Nuoremman Tähtisen ansiolista on luonnollisesti paljon lyhyempi, mutta “ekologis-hengellisten” esseiden lisäksi mies on ehtinyt suomentamaan mm. luontorunoilija Gary Snyderia. Metsurin ja metsähipin yhteisteos sai alkunsa spontaanista älynväläyksestä, joka ei tosin tässä tapauksessa vaikuta kovin kaukaa haetulta. Kun herrat illastivat Shanghaissa, tilasi Mäkelä siansorkkia ja pillin, jolla imeä niistä luuydinmehut. Sellainen jäi absolutisti – kasvissyöjä Tähtisen mieleen. Paheellisten elämäntapojen vaalija Mäkelä tuntee lihan ilot hintoineen vuosikymmenten kokemuksella, buddhalainen Tähtinen on taas rajoittanut omat löytöretkensä lukemisen tasolle. Miehet päättivät aloittaa kohtaamisen jälkeisessä innostuksessa kirjeenvaihdon, joka tuottaisi huvia ja hyötyä – uuden tuttavuuden ja mustaa valkoisella.
Miesten nokkimisjärjestys on alusta alkaen selvä. Tähtinen kutsuu Mäkelää “mestariksi” ja kehuu tämän tuotantoa ylisanoja säästelemättä. Mäkelä on alkujähmeyttään hillitympi, mutta pian Tähtisestä tulee “nuorempi veli”. Miehet hellittelevät toisiaan molemmille läheisillä luontoaiheilla, kuten patikoinnilla ja sääraporteilla, mutta pientä väittelyäkin saadaan kehitellyksi esimerkiksi kaupunki- ja maaseutuasumisen ekologisuudesta. Molempien yleissävy on kuitenkin sovitteleva, jopa puuduttavuuteen saakka. Jos toisen esittämään kysymykseen ei oikein osata vastata, se ohitetaan muutamalla epämääräisellä olankohautuksella. Sitten poltellaan rauhanpiippua tai paremminkin Mäkelä polttelee ja Tähtinen kuvittelee, miltä sauhuttelu saattaisi oikeasti tuntua. Mäkelässä puhuu elämänkokemus, Tähtisessä näkyy vielä Leinon runon filosofeeraava ylioppilas. Mestari – oppipoika-asetelma on varmaankin ollut tekijöille luonteva, mutta lukijan kannalta se on paikoin vaivaannuttava. Ajatuksellista terävyyttä olisi saatu huimasti lisää sopivalla määrällä vanhaa kunnon inttämistä.
Kirjeenvaihtokirjan ainoa elinehto on sen kiinnostavuus. Vanha metsuri ja metsähippi onnistuu olemaan kiinnostava, mutta sitä vaivaa liiallisen sovittelevuuden lisäksi kirjoittajien kaikinpuolinen epäsuhtaisuus. Eli juuri se koukuttavaksi uskottu tekijä. Tähtinen ei vain ole henkilönä, eikä kirjoittajana kovinkaan mielenkiintoinen. Hänessä ei ole Mäkelän monipuolisuutta, eikä ristiriitaista särmikkyyttä. Mäkeläkin on seestynyt, pian “valoisa vanhus”, mutta hänessä on vielä aistittavissa sitä hurjuutta, jolla kirjoitettiin “Kaksi vaimoa”, sadelaisesta “Rakkausromaanista” puhumattakaan. Kun 34 -vuotias Tähtinen kysyy mestarilta neuvoa naisasioissa, kieltäytyy Mäkelä kohteliaasti ison pojan roolista. “Rakkausromaaniaan” vajaa vuosikymmen sitten krapuloinut Mäkelä olisi varmasti äitynyt vähän näpäyttämään pikkuvanhalta vaikuttavaa Tähtistä monien lukijoiden tavoin: “Nyt tupakka huuleen, pullo kouraan ja minihameinen polvelle. Sitten voit katumuksessa löytää vähän uutta itsestäsi.” Tai jotakin tämänsuuntaista. Tuskin sellainen olisi verikoston kierrettä aloittanut.
Vanha metsuri ja metsähippi menettelee kevyenä lukemistona, vaikkapa mökki- tai työmatkakirjana tai perinteisenä dagen efter – valintana. Poukkoilevat aiheet ja Mäkelän huumori avautuvat vähäisellekin keskittymiskyvylle, kirjeenvaihto on tirkistelyn arvoinen. Tähtisen kirjoille se ei ole onnistunutta mainontaa, mutta ehkä hänkin löytää ihailijansa yliopistojen kahviloista. Muut viihtynevät paremmin setämiehen kainalossa.
Matti Mäkelä & Tero Tähtinen: Vanha metsuri ja metsähippi. Kirjeenvaihtoa 2013-2014. Savukeidas, 2014, s. 221.