Uusi uljas ihminen?
Bio- tai geeniteknologiat aiheuttavat vahvoja reaktioita puolesta ja vastaan. Teknologioiden mahdollisuudet ovat suuret ja monimuotoiset, mutta niin ovat myös niiden aiheuttamat uhkakuvat. Toiset näkevät ne seuraavana askeleena ihmiskunnan kehityksessä kohti tauditonta tulevaisuutta, kun taas toiset näkevät niissä uhkakuvia yhä epätasa-arvoisemmasta maailmasta, jota hallitsee pieni yli-inhimillinen yläluokka. Aihe on luonnollisesti aiheuttanut runsaasti keskustelua maailmanlaajuisesti. Siihen osallistuu myös filosofian professori Matti Häyryn 2012 julkaistu Ihminen 2.0. Geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset.
Bioetiikkaan ja moraalifilosofiaan erikoistunut Häyry keskittyy teoksessa seitsemään keskeiseen ja kuuluisimpaan geeniteknologian muotoon, jotka hän teoksen alussa esittelee. Vaikka useat bioteknologiat ovat yhä lähempänä arkipäivää, useimmille ne ovat tuttuja vain niiden elokuvissa esiintyvissä muodoissa. Muun muassa niin sanottuihin pelastajasisaruksiin eli lapsiin, jotka hankitaan ainakin osittain, jotta saataisiin geneettistä materiaalia toisen lapsen sairauden parantamiseksi, ja kloonaukseen liittyy jo lähtökohdiltaan niin vahvoja ennakkokäsitteitä, että Häyryn varsin neutraali teknologioiden nykytilan esittely on tarpeen.
Todellisuus ei vielä yllä elokuvien tasolle, mutta teknologioiden potentiaali koko ihmisyyden muuttamiseen on valtava.
Häyry esittelee teknologioita käsitteleviä kantoja jakaen keskeisimmät ajattelijat kolmeen kategoriaan, jotka voi karkeasti nimetä teknologian kannattajiksi, vastustajiksi ja maltilliseksi välimaastoksi. Kannat perustuvat erilaisiin arvoihin: toiset nostavat keskiöön vapaan tahdon, toiset yhteiskunnallisen tasa-arvon, toiset ihmiselämän pyhyyden, toiset ihmisyyden perusolemuksen säilyttämisen.
Teoksesta jää kuva, että kaikilla kannoilla on meriittinsä, mutta myös heikkoutensa. Kysymykset ovat usein niin monitasoisia, että niihin voi lähestyä loogisesti monilta näkökulmilta. Erityisen hankalalta tuntuvat kysymykset, jotka käsittelevät syntymättömiä lapsia ja sitä kautta koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Unohtamatta varomattoman toiminnan mahdollisia kauaskantoisia seurauksia, bioteknologian mahdollisuudet tulevien ihmisten muokkaamiseen ovat valtavat: missä menee raja parantamisen ja parantelun välillä ja mitkä voivat olla sen ylittämisen seuraukset?
Teos tuo hyvin esiin sen, kuinka vaikeita bioteknologiaan liittyvät kysymykset ovat. Ne asettavat vastakkain usein rationaalisen ja eettisyyden, yksilöllisyyden ja yhteiskunnallisen, koskettaen koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Häyry käsittelee erilaisia argumentaatioita filosofisten päättelyketjujen kautta, muttei pysty tarjoamaan ratkaisuja. Teos jääkin usein vain alan keskeisten moraalifilosofien ajatusten esittelyksi ja välillä jää kaipaamaan henkilökohtaisempaa ja kantaaottavampaa sävyä, jonka ainoat ripaukset on luettavissa retoriikan rivien välistä.
Häyry myöntääkin lopussa, ettei teoksesta löydy ratkaisuja, vaan sen keskeinen arvo keskimääräiselle lukijalle on auttaa heitä muodostamaan omat näkemyksensä. Teoksen suhteellisen akateeminen lähestymistapa ei toisaalta tee teoksesta helppolukuista esittelyä aihepiiriin. Vastaavasti akateemisessa mielessä, Häyry tyytyy toteamaan, että teoksen antia on se, että se pintaliipaisullaan esittelee haasteen, jonka bioteknologian moninainen kenttä tarjoaa filosofialle. Haasteen, joka muuttuu, kasvaa ja tulee yhä ajankohtaisemmaksi teknologian kehittyessä.
Matti Häyry: Ihminen 2.0. Geneettisen valikoinnin ja parantelun eettiset kysymykset. Gaudeamus, 2012, s. 258.