Aivan kuten myös esimerkiksi Beatlesin tapauksessa, Rolling Stones-biografioissa asetutaan usein diggaamaan Keith Richardsia tai Mick Jaggeria. Vaikka Keith olisikin Stonesin kiistatta rankin perusjätkä, tulisi myös Jagger-elämäkertaan tarttua objektiivisesti. Vaikka niin tekisikin, osoittautuu teos pakostakin jonkinasteiseksi pettymykseksi. Se on tulkittavissa sarjaksi episodeja, jotka herättävät väistämättä kysymyksen: Miksi juuri kyseiset seikat on nostettu korosteisesti esiin?
Jotkin episodeista ovat kiistatta varsin kiehtovia. Brian Jonesin ajoilta esiin kohotetaan esimerkiksi levyttäminen legendaarisilla Chess-studioilla sekä kertakaikkisen onnistunut esiintyminen T.A.M.I. Showssa soulin kummisedän James Brownin jälkeen.
Jaggerin 1960-luvun puolivälin We piss anywhere man-lausahdus saa osakseen lähes luvun verran analyysiä.
Levytysten osalta ensimmäiseksi mestariteokseksi nostetaan ansaitusti vuoden 1966 Aftermath, joka oli ensimmäinen pelkästään Jaggerin ja Richardin sävellyksistä koostunut Stones-albumi. 1960-luvun osalta kokeekin usein ensisijaisesti lukevansa Rolling Stones –historiikkia Jaggerin asemesta, eikä kyseinen osio tarjoa ratkaisevasti uutta tietoa. Yleisesti tunnettuun tapaan Stonesin mainitaan olleen luomisvoimansa huipulla vuosina 1968-1972 huumeoikeudenkäyntien sävyttämän ja Sergeant Pepperin jälkilämmittelyksi tulkittavissa olevan Their Satanic Majestic Request –pitkäsoiton jälkeen.
Säännön vahvistavana poikkeuksena uudesta tiedosta ovat traagisesti päättyneen Altamontin konsertin tapahtumat. Toisin kuin aikaisemmin, Stonesien setin ja tarkemmin sanottuna Under My Thumb- kappaleen, eikä Sympathy for the Devilin aikana puukotetuksi joutunutta Meredith Hunteria ei nähdä ainoastaan uhrina, vaan hänen itsensä mainitaan vetäneen revolverin esiin.
Huippukautensa jälkeen Stonesin mainitaan olleen enemmän tai vähemmän hukassa aikavälillä vuoden 1973 Goat’s Head Soupista kolme vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Black and Blue –pitkäsoittoon. Vuoden 1978 Some girlsiä voi pitää paluulevynä siitäkin huolimatta, että toisin kuin esimerkiksi The Who, Stones ei ainakaan täysin saavuttanut punkkien hyväksyntää. Omista lämmittelyesiintyjistään Jagger ja Stones hyväksyi ensisijaisesti ainoastaan Steel Wheels –kiertueella kakkosbändinä toimineen Living Colourin.
Yleisesti 1980-luku kuitataan nopeasti ja nykyaikaa lähestyttäessä Jaggerin rooli esimerkiksi elokuvanäyttelijänä nousee erään maailman kuuluisimman rockyhtyeen keulakuvan hahmoa keskeisemmäksi. Naissuhteet Marianne Faithfulliin, Anita Pallenbergiin, Bianca Jaggeriin ja Jerry Halliin ruoditaan myös vähintään riittävän tarkasti.