Peruskoulua herättelemässä
Opettaja Maarit Korhonen ravistelee peruskoulujärjestelmää tuoreessa pamfletissaan Herää, koulu! Korhonen on aiemmin julkaissut pamfletin Koulun vika? (2012), jossa palloa heitettiin enemmän myös kasvattajille. Virinneen koulukeskustelun taustana on tulevalla vaalikaudella toteutettava peruskoulu-uudistus, jonka yhteydessä mm. koodaaminen tuodaan vihdoinkin osaksi matematiikan opetusta.
Korhosen mielestä koulu on jäänyt instituutiona pahasti jälkeen yhteiskunnan kehityksestä. Oppiaineet on luotu 1800-luvulla ja tämän jälkeen tapahtuneet muutokset ovat olleet vain kosmeettisia. Ratkaisuksi Korhonen esittää tuntijaon radikaalia uudistamista, uusien oppimisympäristöjen ja -menetelmien käyttöönottoa ja oppimisprosessien yksilöllisempää analysointia. Kirjassa mainitaan koulunuudistuksen pioneerina mm. bangladeshilaistaustainen Salman Khan, joka perusti kattavan määrän lyhyehköjä opetusvideoita sisältävän Khan Academyn.
Löydän paljon samaa omasta ajattelustani Korhosen jälkiteolliseen peruskoulukritiikkiin; fordistinen kuri ja hyvin yksityiskohtainen tiedon ulkoa opettelu ovat käyneet tarpeettomaksi yhteiskunnassa, jossa tietoa on saatavilla rajattomat määrät, niin nopeasti kuin verkkokaapelit jaksavat puskea. Digitaaliset ympäristöt ovat lapsille niin luonnollisia, että he ovat usein ratkaisseet ongelman jo ennen kuin tehtävä on kokonaisuudessaan annettu.
Pamfletti onnistui tavoitteessaan provosoida keskustelua, sillä olen pitänyt itseäni gradua kirjoittaessa jonkinlaisena peruskoulureformistina, mutta pamflettia lukiessa ajattelin usein hieman taantumuksellisestikin kavahtaen ”voiko näinkin tehdä?”. Toisaalta olen pakertanut graduani yhteiskuntatieteilijän positiosta puuttumatta sen kummemmin pedagogiisiin valintoihin, joissa luotan Korhosen kokemukseen ja ammattitaitoon opettajana.
En voinut myöskään välttyä ajatukselta, onko kirjoittajan näkökulma lopulta liian yksilökeskeinen. Hänen esittäessään, että jopa puolet peruskoulun tunneista voisi olla vapaavalintaisia, palasin muistoissani omaan ala-asteaikaani pienehkössä kunnassa. Juuassa valinnaisaineiden paletti käsitti nimittäin kymmenkunta oppiainetta, joista oppilaan tuli priorisoida osaa, sillä kaikki eivät luonnollisestikaan toteutuneet. Samanaikaisesti suuremmissa kaupungeissa oli mahdollista toteuttaa jo hieman villimpiä valinnaisuuskokonaisuuksia.
Valinnaisuus vaatii siis nähdäkseni onnistuakseen riittävän oppilasmassan ja melkoisesti resursseja. Toisaalta Korhosen ajattelussa opettaja väistyisi luokassa sivummalle ehdottoman auktoriteetin roolista ja oppiminen perustuisi nykyistä enemmän vertaisuuteen; opetusta voisivat järjestää esimerkiksi harrasteryhmät ja kieliä voitaisiin oppia natiivien ulkomaalaisten kanssa skypen välityksellä. Tämä on oikea suunta.
Pidän siitä kuinka Korhonen käsittelee koulunuudistusta ilman moralistista suhtautumista lapsiin. Olemmehan saaneet tarpeeksi lukea siitä, kuinka Suvivirren poistaminen kevätjuhlasta on loukkaus talvisodan veteraaneja kohtaan ja kuinka nuoriso ei enää kykene tietokoneen ääressä kasvettuaan fyysisiin töihin. Sellaiset kirjoitukset eivät ole 2010-luvun moniarvoisesta Suomesta, jossa menestystä on viime aikoina loihdittu ennen kaikkea innovaatioilla ja korkean jalostusasteen tuotteilla.
Pamfletissa esitetyt näkemykset vaatisivat toteutuakseen ennen kaikkea asennemuutosta poliitikoilta, joiden olisi käännettävä nykyinen lyhytnäköinen ja lohduton leikkauspolitiikka investoinneiksi tulevaisuuteen.
Maarit Korhonen: Herää koulu!. Into kustannus, 2014, s. 110.