Joensuun ylioppilasteatteri: Viimeisen vuoron matkustajat
Maaseudun tyhjentyminen ja rakennemuutos eivät ole juurikaan menettäneet ajankohtaisuuttaan, ehkä enemmänkin päinvastoin. Sami Tissarin kirjoittama Viimeisen vuoron matkustajat on ajassa kiinni yhtä hyvin nyt kuin saadessaan ensiesityksensä vuonna 2005. Silloin en näytelmää nähnyt, joten vertailemaan en pysty, mutta käsiohjelmassa ohjaaja ilmoittaa monitulkintaisesti, että halusi ohjata sen ”paremmin”.
Tyhjentyvän pikkupaikkakunnan kuppila toimii tapahtumapaikkana ihmiskohtaloiden avaamiselle, kyläyhteisön luonnetta avaaville keskusteluille ja yhteiskunnallisen vallankäytön prosesseille. Perusote on anarkistinen. Kylän poliisi vapautuu konkreettisesti univormustaan ja sekoilee vielä vähän enemmän kuin muut. Ja vallankumoustakin viritellään, joskin tilanne etenee vain ryyppäjäisiksi.
Kokemusta ei merkittävästi haittaa se, että ohjaaja Marja Kuokkanen toi näytelmän ensi-iltaan keskeneräisenä. Roolihahmot ja rytmi eivät olleet vielä hioutuneet ja lavalla nähtiinkin melko vaihtelevia suorituksia sekä poukkoilevaa etenemistä. Hiukan lisää kunnianhimoa olisin toivonut.
Näyttelijöistä Tuomas Uusitalo Ilmarina oli se kivijalka, jonka varassa kokonaisuus lopulta kaikesta huolimatta kantoi loppuun saakka. Unto Koskinen Kekäläisenä oli osan ajasta hukassa, mutta väläytteli hetkittäin sitä osaamista, jonka vuoksi hänen nimensä aina mielellään näkee käsiohjelmassa. Timo Villasesta voi sanoa paljolti samaa. Samuli Leinonen väläytteli Sulon roolissa potentiaaliaan, mutta ihan lavalle saakka se ei vielä realisoitunut. Minja Yletyinen kylähullu Tarmon roolissa oli Uusitalon ohella teosta kannatteleva valopilkku. Mira Yletyinen Emmana hoiti roolinsa tasaisen varmasti.
Ongelmistaan huolimatta teos oli todella viihdyttävä. Hiukan hiomattomanakin teoksen rytmi vei hyvin mukaansa, ja näytelmän henkilöt ovat kiinnostavia. Hiukan eksyksissäkin näyttelijät saavat paljon välitettyä. Se, että teoksessa on talvi luo kiehtovan kontrastin lämpimään kesäiltaan Hasaniemessä. Tällainen, sinänsä varsin pieni seikka ilmaisee yllättävän tehokkaasti näytelmän maailmaan.
Viimeisen vuoron matkustajat on ilahduttavan puhdasoppista kesäteatteria. Rankat teemat vedetään farsssifiltterin läpi, lauletaan, sekoillaan, kiroillaan, huudetaan ja ryypätään. Muutama kuolematon lausahdus mahtuu mukaan. Asko Aarnion käsialaa oleviat laulujen sanat ovat välillä todella oivaltavia, välillä taas puuroutuvat ja hukkuvat yleiseen kaaokseen. Ainoastaan alastomuus jäi puuttumaan kokonaisesta kesäteatterielämyksestä, kun väliajalla Aurinkocafessa nautittu pullakin oli iso ja ihan pirun hyvän makuinen. Jos mennään sellaisella perinteisellä kesäteatterimittarilla, niin tässä mentiin selkeästi keskinkertaisen paremmalle puolelle. Vähän enemmän kunnianhimoa, niin tämä olisi ollut erinomainen näytelmä millä tahansa mittarilla. Viihdyttävyyden lisäksi olisi luultavasti saatu myös sanottua jotain.
Pasi Huttunen