Tyylikästä turhuutta
Elokuvan olisi jo aika keksiä itsensä taas kerran uudestaan taidemuotona. Tarinat ovat siirtyneet tilauskanavien laatusarjojen heiniksi, eikä samanlainen syvyys ja perusteellisuus vain mahdu parin tunnin elokuvaan. Luc Bessonin Lucy (2014) on tästä yksi paraatiesimerkki. Elokuva pitää sisällään filosofisen maailmanselityksen, paljastaa elämän tarkoituksen, tarjoaa materiaalia, josta nörttipojat voivat nähdä märkiä unia sekä pyrkii olemaan uskottava toimintaleffa. Kaikki kolme jäävät alkutekijöihinsä, koska ruudut eivät vain riitä.
Lucy (Scarlett Johansson) on nuori, Taiwaniin opiskelemaan lähtenyt amerikkalaisnainen, joka päätyy seurustelemaan hulttiomiehen kanssa ja vaarallisille teille. Vaarallisten lisäksi ne tiet ovat myös yllättäviä, sillä ne tekevät hänestä elokuvan mittaan lähes jumalolennon kaltaisen supersankarin. Tarinalle rakentaa kehystä yliopistoproffa Norman (Morgan Freeman), jonka villin teorian ilmentymä Lucysta tulee.
Yleinen populaaritieteellinen hokema kuuluu, että ihminen käyttää aivokapasiteetistaan vain kymmentä prosenttia, ja elokuva näyttää yhden vision siitä, mitä tapahtuu jos kapasiteettia tulee käyttöön enemmän. Ajatus on kiehtova, mutta samalla Besson piirtää ihmisestä aika masentavan kuvan. Elokuvan maailmassa ihmisestä tekee ihmisen vain se, mikä häntä rajoittaa. Lucy pääsee yli näistä rajoituksista, eli lakkaa olemasta ihminen. Se esitetään hyvänä asiana. Ainoastaan ihmisyyteen tiukasti kytkeytyvästä sukupuolesta luopumisen vihjataan olevan surullinen ja hiukan kipeä asia. Jos tätä kaikkea olisi ollut mahdollisuus pohtia ja viedä elokuvassa eteenpäin vähän perusteellisemmin, oltaisiin kiehtovan äärellä. Nyt joristaan latteuksia tiedon jakamisen ja haluamisen lopettamisen tärkeydestä. Ajan vievät toimintakohtaukset, jotka toki ovat laadukkaita, mutta eivät tässä kontekstissa kovin kiinnostavia.
Loppujen lopuksi tällainen supervoimia saava kaunis nainen sankarina alkaa olla niin kulunut hahmo, että mitään uutta ja erityisen kiehtovaa ei onnistuta tarjoamaan. Etenkään kun Besson on varsin kiitettävästi jo kuluttanut aihetta itsekin aiemmissa elokuvissaan. Ei tässä nyt mennä esimerkiksi vuosituhannen taitteen tv-sarjojen Buffy, Vampyrintappaja ja Dark Angel tasolle. Ja huomaatteko? Tv-sarjoja molemmat, eivät elokuvia.
Elokuvapuolella konseptiin sai tuotua jotain eloa ja vaihtelua Hanna vuodelta 2011, mutta ei sekään järin hyvä elokuva ollut. Vaikkapa Ultravioletin (2006) kaltaisia totaalisia floppeja on sitten sitäkin enemmän.
Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja tyylitajuinen. Myös äänimaailma on harkittu. Leffa on viihdyttävä ja herättää jopa joitakin ajatuksia. Besson on ihan ammattimies. Elokuvan henkilöhahmot jäävät kaiken visuaalisuuden, toimintakohtausten ja maailmanselityksen tuoksinassa ymmärrettävästi kovin ohuiksi, eikä kukaan erityisesti loista roolisuorituksillaan. Siitä kaikesta filosofisuudesta ja korkealentoisuudesta ei jää tällaisen pikaisen läpiravaamisen jälkeen oikein mitään käteen.
Lucy Suomen ensi-illassa 8. elokuuta