Onko liian ilkeää sanoa, että jos tekijät olisivat harjaantuneempia, Joensuun ylioppilasteatterin Pisarat VIII olisi suurelta osin silkkaa nerokkuutta? Ehkä vähän, mutta itsepähän mainostavat teostaan sillä, että näyttämöllä on paljon uusia kasvoja. Ja lyhyiden näytelmien kattaus on silti iloinen yllätys.
Tarkoitan sitä, että palikat ovat vähän hiomattomia, mutta oikeanlaisia. Kokonaisohjaus ja tuotanto on Pisaroissa onnistunut ja suurin osa osaohjauksistakin hyvää kamaa. Kuuden pienoisnäytelmän kokonaisuutta nivoo yhteen hyvin onnistuneesti Teemu Heikkisen kajahtanut juontajahahmo.
Kaksi ensimmäistä pienoisnäytelmistä eivät vielä lupaa kovin paljoa. Haltiakummi (Susanna Kotilainen) ja Hyvät, pahat ja järkevät (Ville Rautiainen) jäävät hiukan etäisiksi. Etenkin Haltiakummi jättää välittämättä tunteen katsomon puolelle. Kuin tuhruisen lasin läpi katsoisi. Ehkä teoksen lyhyys koituu sen kohtaloksi. Hämäräksi jää, mikä on kahlitsevan haltiakummin tarina ja tavoite. Miksi hän estää tulemasta onnelliseksi ja kuka hemmetti hän on?
Hyvät, pahat ja järkevät on lyhyydessään ja väläyksenomaisuudessaankin liian sirpaleinen. Osa roolitöistä on hienoja, mutta piennäytelmän kokonaisuus ei jätä käteen oikein muuta.
Vasta Rakkauden Frankenstein (Samu Heikinmatti) johdattaa oikutellen kulkevan junan jotakin päämäärää kohti kulkeville raiteille. Heikimatti saa näyttelijöistään irti heittäytymistä, jota Joensuun ylioppilasteatterissa näkee harvoin. Lyhytnäytelmä ei mullista maailmaa ennenkuulumattomuudellaan tai julista galaksit räjäyttävää sanomaa, mutta se on viihdyttävä ja taidokkaasti tehty pläjäys, jonka parissa voi halutessaan eksyä myös syvien kysymysten äärelle. Paino kuitenkin sanalla viihdyttävä. Teoksen alaotsikon kysymys, millaisen miehen te haluatte kiteyttää ihan tarpeeksi.
Anna Estolan kirjoittama ja ohjaama monologi Minä ja imuri jättää hiljaiseksi. Hiukan väärällä tavalla tosin. Teksti on nähty, kuultu ja luettu niin monta kertaa erilaisissa populaarikulttuurin tuotoksissa, että tarvittaisiin jotain muuta tuomaan siihen sisältöä. Monologi vaatii näyttelijältä paljon ja joissakin kohdissa Heidi Löppönen melkein tavoittaa sen.
Rakkaudella Julia (Jarkko Sirainen) jatkaa Pisaroiden viemistä yhä kummallisempaan suuntaan. Mieleen tulee vahvasti argentiinalainen, tai vielä enemmän kolumbialainen telenovela. Suurta tunnetta, melodraamaa ja epäonnista rakkautta näyteltynä jylhää ja ylhäistä dramaattisuutta tavoitellen. Lopussa tarinan opetus on itsestäänselvyys, ja niin naiivi, että suorastaan läpsäisee kasvoille. Tämän kaiken sanon hyvällä, sillä jos edellämainittua on tavoiteltu, niin se on mahtava esitys.
Lopussa ei enää läpsitä, vaan potkaistaan ihan suoraan. Se Kajsin Show (Jyrki Puikko) häälyy humoristisen yhteiskuntakritiikin ja todellisen, aidon ahdistuksen rajapinnoilla. Alussa heitetty rasistinen, ajankohtaisuudestaan päätellen improvisoitu vitsi luo tietynlaisen ilkeän tunnelman, joka antaa muutenkin ahdistavalle kuvastolle vielä synkemmän sävyn. Lähestytään rajaa, jossa taide alkaa tuhota rakentamisen sijaan. Massamediakonetta luodataan kyynisesti viemällä talk show -formaatin tarkastelu äärirajoilleen. Viihdettä tuottavat pakonomaisesti vaurioituneet ja psykoottiset ihmisrauniot, joista osa henkensä ja lastensa hengen uhalla.
Pienoisnäytelmän puutteet korostavat ahdistavaa tunnelmaa. Talk show -isäntänä Jyrki Puikko juoksee repliikkinsä läpi kiireellä, kuin haluaisi olla jossain muualla. Ja hän on sentään myös ohjannut pätkän.
Näyttelijäntyötä katsoessa kaipaa koko näytelmän ajan enemmän heittäytymistä ja paneutumista rooleihin. On aina rasittavaa, jos näytelmää katsoessa kuulee sen raksutuksen näyttelijän päässä, kun hän liikkeiden tai repliikkien välillä miettii seuraavaa. Teemu Heikkinen on paljon lavalla, joten hän saa epäonnekseen toimia nyt esimerkkinä. Heikkisen kohdalla on selkeästi nähtävissä, että potentiaalia riittää vaikka mihin. Vielä ei kuitenkaan olla ihan siellä. Raksutus kuuluu.
On silti helppo sanoa vilpittömästi, että Pisarat VIII on parasta, mitä olen nähnyt Joensuun ylioppilasteatterilta pitkään aikaan. Enkä sano tätä siksi, että kerran sain melkein turpaani parilta känniseltä yyteeläiseltä kritisoituani heidän näytelmäänsä. Liian monesta Yyteen näytelmästä on jäänyt vaikutelma alisuoriutumisesta, mutta nyt päällimmäiseksi jää vaikutelma, että haluan mennä katsomaan niiden seuraavankin. Surrealistisen sekopäinen karnevaali pitää puutteineenkin katsojan mukanaan loppuun saakka. Mielenterveysongelman kulkuhan on usein kuin Pisarat. Vaihtelua on paremmasta huonompaan, mutta trendi on kohti synkkää ja ahdistavaa pohjaa, kunnes joskus koittaa ehkä parantuminen. Tosielämässä sitä ei aina tule, mutta näytelmän loppu lauluineen on riemukkaan vapautunut katarsis.