Miki Liukkonen 
Suomalaisen kirjallisuuskentän värikäs boheemi ja enfant terrible Miki Liukkonen on julkaissut toisen romaaninsa. Sen nimi on O. Ei o-kirjain, vaan ympyrä tai kehä.
Liukkonen on poikkeuksellinen persoona suomalaisessa kirjallisuuskentässä. Myös hänen proosansa on epäsuomalaista. Sen takia se kuuluu parhaan suomalaisen nykyproosan joukkoon.
Runoilijana aloittaneen Liukkosen ensimmäisen romaanin Lapset auringon alla (2013) tyylillisenä esikuvana oli selvästi Michel Houellebecqin tuotanto. O puolestaan tuo mieleen David Foster Wallacen. Näkyvin tyylillisistä yhtymäkohdista on runsas alaviitteiden käyttö. Wallacemaista ihmiskäsitystä puolestaan edustaa henkilöhahmojen ylikorostunut itsetietoisuus, johon liittyy jatkuva, neuroottinen ja pikkutarkka asioiden, ajatusten ja ilmiöiden aukiselittäminen.
Neuroottisuus leikkaa koko romaanin läpi. Lähes kaikki henkilöhahmot kärsivät jonkinlaisista neurooseista, paniikkihäiriöistä ja päähänpinttymistä. Kieroutuneen ylikorostunut itsetietoisuus liittyy vahvasti sosiaalisen median läpitunkemaan nykyaikaan, jonka pirstaleisuutta romaani kuvaa hyvin. Liukkonen teoretisoi narsistista, turhaa infoa tulvivaa neuroosiaikakauttamme tarkkanäköisen läpivalaisevasti. Tiedon luonne on muuttunut radikaalisti:
”Bittiavaruuden data on olemukseltaan erilaista kuin papyrusten data, se on sotkuisempaa ja epätarkempaa, lähinnä myös hyödytöntä, ja kohta se on 70 % kaikesta tiedosta, mitä meillä on. Sitten se on 84 % ja sitten 96 %. Se on näkymätön meri, johon me kuolematta hukumme, se on nykyajan ääni.”
Valtavan romaanin henkilöhahmoluettelo on hengästyttävän laaja. Liukkonen onnistuu kuvaamaan tarkasti erilaisia maailmoja ja ihmisiä. Keskiluokkainen liukumäkisuunnittelija ja veneen alla asuva narkkari saavat saman, mielen pienimpiäkin liikahduksia ja havaintomaailman kerrostumia yksityiskohtaisen terävästi kuvaavan käsittelyn.
Liukkosen mielikuvitus ja assosiaatiokyky ovat yllättäviä ja persoonallisia. Parhaimmillaan O:ssa kuvatut tapahtumaketjut, näyt ja maisemat kohoavat tiheiksi, proosarunomaisiksi ryöpytyksiksi, joissa karnevalistiset kuvastot ja kaikille aisteille avautuva kielenkäyttö yhtyvät hysteerisesti. Liukkosen käsittelyssä arkipäiväinen maailma nyrjähtää usein groteskiin ja surrealistiseen suuntaan. Musta huumori ja koomiseen kammottavuuteen keikahtava ironia ovat vahvasti läsnä romaanin alusta loppuun.
Yksi Liukkosen proosan suurimmista vahvuuksista on, kuinka lapsenomainen, leikittelevä herkkyys sekoittuu monitasoisen ironian spektriin. Se on kokonaisvaltaista, siunatun ja kirotun runoilijan herkkyyttä, joka tuo mieleen Arthur Rimbaud’n.
Houellebecqin, Wallacen ja Rimbaud’n ohella Liukkosen sukulaissieluja ovat James Joyce ja Fjodor Dostojevski. Liukkonen on maailmanluokan kirjailija, joka taituroi erillään suomalaisen proosakerrontaperinteen jämähtäneistä konventioista. Hän luo uutta. Hän tuo suomalaiseen kirjallisuuteen megalomaanisen 2010-luvun Obsessiivisen Olennon, joka asettunee pysyväksi poikkeusmonumentiksi Volter Kilven Alastalon salissa -romaanin tapaan.
O osoittaa, että nykymaailman pillastuneesta pirstaleisuudesta huolimatta kaikki liittyy lopulta kaikkeen. Kehä sulkeutuu. Se on huojentava ajatus. Jossain on jotain ehjää.