Vuonna 1979 ilmestyneestä Thin Lizzy-albumista Black Rose muodostui yhtyeen uran suurin menestys.
Brittien listaykköseksi kohonneen pitkäsoiton, joka oli viimeinen legendaarisen tuottajahahmon Tony Viscontin kanssa tehty, aikoihin yhtyeen kokoonpanoon kuului hiljattain edesmennyt kitaristisuuruus, jo 1970-luvun alkupuolella Lizzyssä mukana ollut ja vuonna 1973 debyyttisoolonsa Grinding Stone julkaissut Gary Moore.
Thin Lizzyn kiistaton johtohahmo oli yhtyeen karismaattinen basisti/laulaja Phil Lynott, jonka käsialaa huomattava osa Lizzyn keskeisimmästä tuotannosta oli. Kuten Lizzyn levytystuotanto yleisemminkin, myös Black Rose on varsin monipuolinen albumikokonaisuus.
Levyn tunnetuimpaan antiin lukeutuvat perkussiovoittoinen avausraita Do Anything You Want To, Lizzyn tavaramerkistä käyvää tuplakitarointia soolossaan esittelevä upea Waiting for an Alibi sekä Lynottin tyttärelleen säveltämä slovarihelmi Sarah. Black Rosen toinen kaunokki on With Love. Got to Give It Up,Toughest Street in Town ja Get Out of Here edustavat klassista Lizzyn hardrocksoundia. Pitkäsoiton päättävässä seitsenminuuttisessa nimikappaleessa Moore tarjoaa todella upeaa kitarointia kelttiläisin sekä hardrockvivahtein.
Black Rose on tulkittavissa myös Thin Lizzyn tuotannon viimeiseksi mestariteokseksi. Eric Bell kitaristinaan yhtye julkaisi jo 1970-luvun alussa kolme tasokasta pitkäsoittoa. (Thin Lizzy, Shades of Blue Orphanage sekä Vagabonds of the Western World.) Todellinen kultasuoni löytyi kuitenkin kitaristikaksikon Scott Gorham ja Brian Robertson myötä ja albumit Jailbreak, Johnny the Fox sekä Bad Reputation, jolla Robertson ei ollut mukana, edustavat Lizzyä laadukkaimmillaan.
Mooren soolouran menestyneimmät tuotokset ovat Wild Frontier (1987) sekä Still got the Blues (1990), vaikka paljon varsin tasokasta tuotantoa mahtuu myös etenkin aikaan ennen suurmenestystä ja toki myös sen jälkeen. Lepää rauhassa Gary.