Lemmikkien sekoilu naurattaa väkisin

Itse ilkimys –elokuvien tekijöiltä on ilmestynyt uusi elokuva lemmikeistä ja heidän salaisista puuhistaan silloin, kun omistajat luulevat heidän olevan kiltisti kotona järsimässä kenkiä tai kaatamassa maljakoita. Tyyliltään paikoitellen vanhoja Looney Toons’eja muistuttava ja samalla inhimillisiä samaistumisen hetkiä tarjoileva tarina tempaisee mukaan seikkailuun väsyneemmänkin katsojan.

Ennen varsinaista elokuvaa esitetään kuuden minuutin pätkä Itse ilkimyksestä tuttujen keltaisten mumisevien pikku-ukkojen, Kätevien kätyrien, epätoivoisesta yrityksestä kerätä rahaa. Ajattelin ettei se sekoilu voi olla hauskaa, koska se on niin aivotonta. Viidennellä minuutilla nauroin äänekkäämmin kuin vierustoverini.

Vauhdikkuutta riittää kuin kunnon Hollywood-toimintaelokuvassa. Eläimet ajavat kaistapäinä ja aiheuttavat vaaratilanteita, putoavat sillalta, pelastavat toisiaan kuin hurjimmat toimintasankarit. Animaatioiden parhaita puolia ovat ehdottomasti lintuperspektiivistä kuvattu maisema sekä kameran nopeat liikkeet lähelle ja kauas kuvattavasta kohteesta. Animaatiossa kaikki on mahdollista.

Elokuvan huumori naurattaa väkisinkin – se ei ota riskejä vaan ratsastaa ihmisiltä lemmikeille siirretyillä stereotypioilla lemmenkipeistä latinoista, britti-aksentin omaavista pahoista pojista ja alamaailmaa hallitsevista hylkiöistä. Lemmikeistä kovin, ”isukki”, järjestää hillittömät bileet, ja kissa hölmöilee ja päätyy Time’s Squaren näytölle hävettävässä videossaan. Kuinka noloa hänelle.

Syvyyttä lemmikkitarinasta voi löytää juuri niin paljon kuin itse haluaa. Se voi yhtäältä olla yksiulotteinen seikkailutarina, jossa on sekä jännitystä, huumoria että romantiikkaa. Toimii kaikille.

Toisaalta tarinan voi nähdä fantasiana, jossa vihollisista tulee ystäviä, vaarallisista tilanteista voi selviytyä ja viattoman näköisistä puudeleista paljastuu kokonaisia jengejä rökittäviä taistelijoita.

Kuulostaa ihanalta vaihtoehtoiselta todellisuudelta erilaisten dystopia-elokuvien ja kaoottisen reaalitodellisuuden rinnalla. Onko tarina hunajainen vain koska se on perhe-elokuva, vai tahtovatko kyyniset aikuisetkin nähdä hyvien voittavan ja pahojen pehmenevän? Vai onko niin, että eläimen kuolema on paljon vakavampi juttu kuin ihmisen? Tiedän ihmisiä, jotka itkevät Lassien eksymistä, mutta he nauravat, kun jonkun ihmisen aivot syödään.

Suosittelen elokuvakokemusta aikuisille, jotka tarvitsevat pään tyhjennystä kiireisen viikon päätteeksi. Leffassa on syystä seitsemän vuoden alaikäraja. Yksi pieni poika poistui salista kesken esityksen. Myös krapulassa katsoisin sen uudelleen.