Lännen nopein kitaristi on poissa

Brittiläiskitaristi Alvin Lee (19.12.1944-6. 3. 2013) identifioituu ensisijaisesti brittiläisen bluesboomin vaikutusvaltaisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan Ten Years Afterin johtohahmoksi. Lee aloitti soittamisen 13-vuotiaana ja perusti Ten Years Afterin esiasteen basisti Leo Lyonsin kanssa jo vuonna 1960. Paria vuotta myöhemmin hän aloitti soittamisen ammattimaisesti Jaybirds-yhtyeessä.
Yhtye saavutti menestystä kotikonnuillaan Nottinghamissa ja keikkaili myös muun muassa Hampurin Star-clubilla Beatlesin tapaan. Rumpali Ric Lee tuli mukaan elokuussa 1965. Muutamien välivaiheiden jälkeen yhtyeen nimeksi vaihtui Ten Years After seuraavana vuonna ja se sai kiinnityksen Lontoon kuululle Marquee-clubille. Samana vuonna yhtyeen kokoonpanon täydensi kosketinsoittaja Chick Churchill. Esiintyminen Windsorin Jazz and Blues Festivaalilla seuraavana vuonna johti levytyssopimuksen solmimiseen.
Ten Years Afterin vuoden 1967 nimetön esikoinen oli puhdas blueslevy ja samalla eräs tyylisuuntansa tienraivaajista. Sen huippuhetkiin lukeutuvat muun muassa Can’t Keep from Crying Sometimes sekä vakuuttava luenta Sonny Boy Williamsonin Help Me:stä. Ten Years After oli kuitenkin ennen muuta livebändi ja yhteen seuraava albumi Undead olikin konserttiäänitys.

Todellista bluesrockherkkua improvisaatioinen tarjosivat etenkin I May Be Wrong but I won’t Be Wrong Always sekä Woodchopper’s Ball. Myös ensimmäinen levytetty versio I’m Going Homesta löytyy Undeadilta. Kuuluisa konserttijärjestäjä Bill Graham kutsui Ten Years Afterin Amerikkaan ensivisiiitille vuonna 1968 ja yhtye konsertoi siellä seuraavien vuosien aikana useammin kuin mikään toinen brittiyhtye.
Ten Years Afterin kolmas pitkäsoitto Stonedhenge oli psykedeliavaikutteinen, mutta sisälsi myös Sladelle ja Hurriganesille coveriksi valkkautuneen revityksen Hear Me Calling. Alvin Lee ja kumppanit muistetaan kenties kaikkein parhaiten kuitenkin esiintymisestään Woodstockin mammuttifestivaaleilla ja vuoristoratamaisesti etenevä I’m Going Home nähtiin myös festivaalilta kuvatussa elokuvassa. Alvin Leetä ryhdyttiin tituleeraamaan lännen nopeimmaksi kitaristiksi ja näihin aikoihin ajoittuivat myös Ten Years Afterin legendaarisimmat levytykset.

Vuoden 1969 Shhhh oli ensimmäinen täysosuma ja sen klassikoihin lukeutuvat muun muassa raidat Bad Scene ja I Woke Up This Morning. Seuraavana vuonna ilmestyneet Cricklewood Green ja Watt pitivät yllä kovaa tasoa ja niistä edellinen sisältää muun muassa singlehitiksi osoittautuneen raidan Love Like A Man ja jälkimmäinen upean slovaripalan Think About the Times. Bluesrockin säilyessä perustana Alvin Lee ja kumppanit rikastivat musiikkiaan muun muassa jazz- ja psykedeliavaikutteilla. Ten Years After lukeutui myös vuonna 1970 Isle of Wightin festivaalin pääesiintyjiin.
Seuraavana vuonna ilmestynyt A Space in Time oli vielä varsin onnistunut albumi ja sisälsi Ten Years Afterin suurimman singlemenestyksen, tiedostavan raidan I’d Love to Change the World. Vuoden 1972 Rock N’ Roll Music to the World edusti suorempaa musiikillista lähestymistapaa muutaman hieman kokeellisemman pitkäsoiton jälkeen. Alvin Lee koki Ten Years Afterin bluesrockin rajoittavaksi ja julkaisi vuonna 1973 Mylon LeFevren kanssa seesteisen, countryrockia edustaneen pitkäsoiton On the Road the Freedom. Samana vuonna ilmestyi myös virallinen Ten Years After-bootleg, raaka ja siloittelematon tuplalevy Recorded Live. Ten Years After hajosi siltä erää vuonna 1974 Positive Vibrations-pitkäsoiton jälkeen.

Seuraava kokoonpano oli Alvin Lee & Company, jonka esiintyminen Lontoon Rainbowlla julkaistiin tupla-albumina nimellä In Flight. Alvin Leen 70-luvun päätti kaksi pitkäsoittoa julkaissut kokoonpano Ten Years Later. 80-luvun alkupuolella julkaistuja sooloalbumeita seurasi viimein Ten Years Afterin paluu. Vuonna 1989 ilmestyi varsin onnistunut pitkäsoitto About Time.
1990-luvulla julkaistuja paria sooloalbumia seurasi Scotty Mooren ja DJ Fontanan kanssa levytetty ja vuonna 2004 julkaistu In Tennessee. Leen viimeiseksi levytykseksi jäi viime vuonna julkaistu mainio pitkäsoitto Still on the Road to Freedom. Alvin Lee oli kiistatta eräs brittibluesin parhaista kitaristeista ja Ten Years After eräs tyylisuuntansa keskeisimmistä yhtyeistä. Se ehti konsertoida myös Suomessa Helsingin Kulttuuritalolla uransa huippuaikoihin vuonna 1969. RIP Alvin Lee.

1973 ilmestyneen Ten Years Afterin livelevy Recorded Liven arvio: Ehdottomasti live