Syvänsininen metsä reunustaa Köyliönjärveä. Hanki hohtaa täysikuun valossa. Tulee Lalli, joka halkaisee piispan kallon kirveellä, panee tämän hatun päähänsä ja alkaa tanssia. Tämä on Kristian Smedsin teoria suomalaisen näyttelijän syntymästä.
Smeds vei Lallinsa keskelle Eurooppaa. Syntyi Mental Finland, joka pyöri Brysselissä täysille katsomoille. Vastaanotto oli ristiriitainen, mikä lähinnä ilahdutti tekijää. Smeds myöntää, että klassisilla mittareilla mitattuna näytelmä on monella tapaa väärintehty, mutta kauneusvirheillä on perusteensa.
”Se on tietyllä tavalla ylipitkä, mutta mitä sitten? Teatteri on harvoja paikkoja, joissa voi tehdä vielä ylipitkiä asioita tässä yhteiskunnassa.”
Suomalaisen ohjaajan matka Belgiaan on ollut pitkä. Kajaanin kaupunginteatteria Smeds johti menestyksekkäästi kunnes ymmärsi, että kaikki tavoitteet oli jo saavutettu. ”Eräänä päivänä tajusin, että olin kuin kävelevä zombie. Ei ollut enää mitään annettavaa teatterille.
Smeds lähti apurahan turvin ”maanpakoon” Viroon ja Liettuaan. Freelancetyö ei kuitenkaan tehnyt onnelliseksi, koska jatkuvuus puuttui. Silti oman tiensä kulkija sanoi ei sekä laitosteattereille että vapaille ryhmille, sillä hän koki, että molempien rakenne syö ihmiset elävältä. Oman teatteriryhmän Smeds Ensemblen perustaminen oli vastareaktio kaikkinielevälle teatterikoneelle.
”Loimme mahdollisimman kevyen rakenteen: kolme ihmistä ja kolme kannettavaa. Toimisto on siellä missä me ikinä olemme. Meillä ei siis ole pysyvää toimistoa eikä harjoitustilaa. Emme myöskään ole sidoksissa mihinkään kaupunkiin.”
Työryhmä kootaan produktiokohtaisesti.
”Meidän täytyy löytää ystäviä muista teattereista selvitäksemme. Perusta on se, että me tarvitsemme toisiamme, toteaa Smeds, jonka mielestä yhteistyökyky ja -halu korostuvat tulevaisuuden teatterissa.”
Smedsin tyyliin kuuluu, että teos saa kypsyä rauhassa ja näyttelijöistä pidetään huolta, että he jaksaisivat rankan työn. Harjoitusajat ovat pitkiä, noin 3-5 kuukautta. ”En tee kahden kuukauden harjoitusajalla produktioita, koska mielestäni se on rahan ja lahjakkuuden tuhlausta, siitä syntyy vain mätiä hedelmiä.”
Vaikka Smeds on noussut kellareista isoille näyttämöille, hän vaalii yhä underground-asennetta. Suomalaisia hän kritisoi oma-aloitteisuuden puutteesta. Jatkuva rutiseminen syö vain energiaa.
”Vanha suomalainen sosiaalidemokraattinen tapa tehdä on sellainen, että ei tehdä mitään ennen kuin on kaikki rahat kasassa. Ja kun lamppu palaa jostakin, niin vittu mikä valitus syntyy, vaikka voisi vain hakea sen lampun ja vaihtaa.”
Kitisijöitä Smeds kehottaa menemään New Yorkiin katsomaan, kuinka näyttelijät paiskivat duunia tarjoilijoina. Viimeistään siellä paljastuu, että suomalainen järjestelmä on suoranainen paratiisi apurahoineen ja säätiöineen. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi taiteilijoiden sosiaaliturvan parantaminen olisi Smedsin mielestä kannatettava asia. Nykyiset rakenteet, oli kyse hyvinvointivaltiosta tai teatterikentästä, tulevat ennen pitkää romahtamaan.
”Olennaista on se, että aloite on otettava omiin käsiin: meidän täytyy nähdä tulevaisuus, työt ja rahoitukset, meidän täytyy keksiä ne itse, sitä ei voi kukaan tehdä meidän puolestamme.”
Taide ei silti tee vallankumousta, se voi vain vahvistaa suomalaisen kansan kummallisuutta ja antaa mahdollisuuden sille friikille värkkääjäporukalle, jota ei muuten osata tukea, Smeds määrittelee.
Ulkomailla paikallisuutta ei kannata turhaan hävetä eikä särmiä pyöristää.
”Se vaara kansainvälisessä yhteistyössä on, että leikataan kaikki rankkuus ja rosoisuus pois, ja jäljelle jää vain pehmeä keskivertoymmärryksen taso, eikä se ole kiinnostavaa.”
Turkan ylidramaattisen ja -julkisen kauden jälkeen teatterintekijät vetäytyivät työskentelemään kellareihin ja kylmiin varastoihin.
”Kellareiden aika alkaa olla taas ohi”, Smeds uskoo.
Viime vuosina niin sanottuja vapaita ryhmiä on perustettu vähän, mikä johtuu taloustilanteesta ja henkisen ilmaston muuttumisesta entistäkin individualistisemmaksi. Samalla teatterissa on suuntauduttu voimakkaammin esitystaiteeseen, joka yhdistää tanssia ja kuvataiteita. Nuoret teatterintekijät Smeds jakaa ironian veitsellä kahtia.
”Toisaalta on se jengi, joka näkee taiteilijan ammatin hienona itseilmaisun ja olemassaolon muotona maailmassa, joka tietyllä diilillä tuo aika hyvin pätäkkää laatikkoon, että voi sitten pistää iPodia koko kämpän täyteen.”
Toiset yrittävät tehdä jotain muuta, luoda toisenlaista olemisen tapaa tai ehdotelmaa. Kajaanin kokemukset todistivat, että myös dinosaurukset voivat uudistua. Smeds kannustaakin nuoria tekijöitä menemään rohkeasti laitosteattereihin.
”Niihin mökkeihin pitäisi mennä isompi läjä saman sukupolven ihmisiä räjäyttämään ne sisältä käsin ja luomaan kokonaan uusi oma työkulttuuri.”
Yhden tai kahden ihmisen voimin mikään ei välttämättä muutu, mutta suurten ikäluokkien eläköityminen odottaa nurkan takana myös teattereissa.