Niin paljon rakkautta
Kuopion kaupunginteatterissa tammikuun lopulla ensi-iltansa saaneeseen Anton Tšehovin klassikkonäytelmään Lokki, mahtuu ihmisen tunneahneuden ja itsekkään idealismin koko kirjo. Kaiken nälkä. Jokaisella hahmolla on ennen kaikkea nälkä rakastaa ja ohjata elämäänsä. Kukaan henkilöistä ei lopulta pääse sitä oikein sujuvasti ohjaamaan. Rakkauden määrästä huolimatta, se ei loksahda kohdalleen kertaakaan: kateus ja pettymykset, yksinapainen itserakkaus ja joutilaisuus imevät energiaa kuin musta aukko.
Heini Tolan ohjaus pyyhkii näytelmästä kevyesti pölyä, mutta alku on pitkästyttävän kuiva ja hidas. Hitaus ei tarkoita sitä, että katsojalla olisi ensimmäisen näytöksen aikana hajuakaan siitä, mitä näyttämöllä tapahtuu. Se ei ole pelkästään näyttelijöiden ansioita, sillä ainakin ensi-illassa kokonaisuus ja punainen lanka olivat paikoitellen käsittämättömässä sotkussa. Näyttämön keskipyörä pyörii maapallona ja sen mukana tempoilee, välillä kuin karusellissa, joukko ihmisiä, haaveidensa sekä intohimojensa vietävänä ja orjana. Välillä äänimaailma nielaisee dialogin, ja paikoin dialogi taas tuntuu olevan täysin hukassa aivan itsestään. Jos näytelmän ääreen malttaa väliajan jälkeen palata, se alkaa hiljalleen palkita ja elää rauhaisammin ja syvemmin.
Jo alkuasetelmasta selviää, että uusitun teatterin koko tekniikka – kuten tekninen henkilökuntakin – ovat näkyvästi läsnä koko näytelmän ajan. Näyttämö on kokonaisuudessaan liepeitä myöten käytössä. Jokainen yksityiskohta, väri, liike ja asetelma, on tärkeä, mutta näyttämökuvat yksinkertaisessa komeudessaan syövät paikoitellen sijaa dialogilta. Tilan käytöstä huolimatta esityksen tärkeät kohtaukset työnnetään kuitenkin fyysisesti eturamppiin tai liimataan keskipyörän karuselliin keinumaan. Loppua kohden niin väri kuin hallitsematon liikekin väistyvät.
Nuoren kirjailijaksi pyrkivän Kostjan roolissa Antti Launonen tuntuu olevan hukassa koko ensimmäisen näytöksen ajan. Vasta loppua kohden hukkaantuminen muuttuu mielekkääksi ja Launonen riisuutuu raukkamaisesta roolistaan, eräänlaisen epäonnistuneen primaaliterapian kautta. Sitä edesauttaa kolmannessa näytöksessä Irina Arkadina, Kostjan äiti, jonka roolin näyttelee Annukka Blomberg. Äidin ja pojan hetkellinen sitoutuminen toisiinsa herkällä tunnetasolla, räjähtää hetkessä takaisin kahden toisiaan repivän ja loukkaavan ihmisen ilmitappeluksi. Arkadina pyörittää poikaansa kuin sikaa vartaassa. Lopulta pitkin esitystä itsemurhakanditaattina ärsyttävyyteen asti kohkannut nuori mies, muuttuu läpensä harmaaksi ja vahakasvoiseksi, elämäänsä ja saavutuksiinsa pettyneeksi zombieksi.
Arkadinan elämän todellinen aurinko on hän itse. Tanssin ja laulun ja loppumattoman itsekkyyden pyörteessä Annukka Blomberg tekee hykerryttävän näpsäkän höpsöroolin. Arkadina keimailee viettelevästi katsojan kanssa alusta alkaen, mutta pitelee tarvittaessa koko seitin tahmeita lankoja käsissään. Kuin mustaleski hän paketoi ja murhaa saaliinsa yksi toisensa jälkeen. Suhde poikaan, Kostjaan, on ristiriitainen ja julma, mutta samalla tavalla hän pitää hyppysissään kumppaniaan Trigorinia, joka taas on Kostjan myrkyllisen kateuden kohde. Kaikki mitä Kostja intohimoisesti tavoittelee, lankeaa Trigorinin jalkoihin. Niin rakastettu Nina, äiti Arkadia, kuin maine ja kunniakin.
Trigorinin elämän keskiössä on kirjoittaminen ja vähän onkiminenkin. Trigorin puhuu taiteesta ja kirjoittamisesta tavalla, joka löytää maaliinsa tänäkin päivänä. Kirjoittaminen on pakkomielle ja työ, josta kuitenkin hänen omissa silmissään puuttuu se hehku, joka sekoittaa nuoren näyttelijän työstä haaveilevan Ninan pään ja saa Arkadinan pitämään miehestä kiinni terävin kynsin. Trigorin sanookin olevansa vailla omaa tahtoa. Se käy hyvin selväksi kohtauksessa, jossa Arkadina viettelee diskovalon välkkeessä miehen takaisin helmoihinsa, vaikka mies onkin jo nuoren Ninan lumoissa ja anelee Arkadina päästämään hänet menemään. Trigorinille kaikki on matskua, jota sanella mikrofoniin ja laittaa pikkuisen muistiin uutta tarinaa varten. Karri Lämpsä on Trigorinin roolissa enimmäkseen eleetön ja tumput suorina seisoskeleva tarkkailija. Lähes kykenemätön tunnistamaan ympärillään pyörivää rakkauskarusellia, jonka hehkuvaksi navaksi on päätynyt. Mitä tuhlausta!
Sari Harjun rooli Ninana, alkaa sekin enimmäkseen ärtymystä herättävänä juoksentelevana tyttösähikäisenä, mutta hiljenee vakavaksi ja eleettömäksi naiseksi, joka jo lapsensa ja rakkautensa menettäneenä, palaa kääntämään veistä Kostjan haavassa. Kostjan ja Ninan rakkaus on muuttunut olemattomaksi ja näyttämö on harmaana keskinäisestä melankoliasta. Silti Nina nostaa ylväästi päänsä ja vannoo rakkauttaan Trigoriniin. Silkkaa tuhlausta ja murhaa tämäkin. Tämän jälkeen Kostja-parka on vihdoinkin saanut kylliksi raippaa, tehdäkseen vielä yhden epätoivoisen siirron elämässään.
Läpi esityksen on hauskaa seurata Mashan roolissa Lina Patrikaista. Mustiin pukeutunut ja hänkin rakkaudessaan Kostjaan pettynyt nainen, kulkee milloin missäkin, näyttämön lipeillä tai pikkuisen piilossa. Silmänympärykset mustina, juopotellen ja tupakoiden kuin korsteeni. Patrikainen elää roolissaan kuin itsestään. Ikuisesti vähän sisäpiirin ulkopuolella, mutta hetkittäin kaikkien silmätikkuna.
Lokki jättää hämmentävän ristiriitaisen olon. Esityksestä ei lähde tyytyväisenä tai puhdistautuneena, ennemminkin kiukkuisena ja esityksen lukuisia epäkohtia eritellen. Jotakin jää elämään ja kaihertamaan. On pakko myöntää, että kaivan näytelmän naftaliinista, lukeakseni sen uudelleen. Kaksi yötä esityksen jälkeen, istuskelen Kostjan kanssa aamukahvilla ja kirjoitan tätä. Tunnen suurta myötätuntoa.