Kuva: Ville Juurikkala 
Akateemisen uran todellisuus ja epäluottamus dosenttien lausuntoihin ovat ajaneet monet tutkijat kirjoittamaan muutakin kuin tutkimusartikkeleita. Perinnöllisyystutkimuksesta väitellyt Tiina Raevaara on julkaissut paitsi kolumneja ja oppaan tieteellisen kirjoittamisen popularisointiin myös fiktiota. Hänen viides romaaninsa, Korppinaiset (2016), ei ehkä ammenna hänen omasta väitöskirjastaan, mutta sillä on tiukkoja yhteyksiä biologian tutkimukseen nimessäkin esiintyvien lintujen kautta.
Korppinaisissa tutkimus hiipii tai pikemminkin liitää lukukokemukseen. Kun romaanin päähenkilön Johannes siirtyy kaupungista maalle rakentamaan tulevaisuutta itselleen ja nuoruuden rakkaudelleen, seutua asuttavat linnut tuntuvat vain pahaenteisiltä symbolisilta mausteilta. Niiden rooli kuitenkin kasvaa Johanneksen tutkiessa sukunsa menneisyyttä ja kunnostaessa sen tiluksia. Johanneksen mysteerisesti kuolleen isän tutkimustekstien kautta lintujen käytös muuttuu yhtä ymmärrettäväksi kuin ihmishahmojenkin.
Raevaara rakentaa alusta lähtien Johanneksesta hahmoa, johon lukija ei voi täysin luottaa. Vaikka hahmon sympaattisuus kasvaa teoksen edetessä, hänen tietonsa ja näkökulmansa vajavaisuus tulee myös yhä ilmeisemmäksi. Tämä hauraus nostaa esiin kysymyksiä siitä, miten paljon ihmisen näkemykseen itsestään ja ympäristöstään voi oikeastaan luottaa.
Korppinaisia paitsi osallistuu tieteen popularisointiin myös kotimaisessa ja kansainvälisessäkin kirjallisuudessa voimistuvaan keskusteluun inhimillisen ja ei-inhimillisen rajoista. Se hämärtää käsityksiä siitä, miten ihminen eroaa häntä ympäröivästä luonnosta, niin sisällöllään kuin kerrontatyylillään. Toisaalta Raevaara sekoittaa joukkoon myös perinteistä mustasulkaisiin lintuihin yhdistettävää symboliikkaa, joka on keskeinen osa sitä, miten ihmiset hahmottavat maailmaa. Tummat linnut eivät kuitenkaan toimi vain kuoleman kohtaamisen teeman taustasävyinä, vaan vaikuttuvat elämän loppumisesta kuten ihmisetkin.
Teoksen vahvuuksia on sen luontosuhteen käsittely ja tunnelma, mutta juoni ei aivan saavuta jännityskirjamaista imua. Vaikka Johanneksen suvun menneisyys kiinnostaa, teos kutsuu ennemmin pohtimaan kuin ahmimaan. Sivut eivät lennä ohitse, mutta odotuksia rikkova tyyli ja metsien mustatakkisten siivekkäiden tarkastelu pitää otteessaan.