“Olipa kerran … Natsien valtaamassa Ranskassa.” Näillä sanoilla alkaa Tarantinon Kunniattomat Paskiaiset. Virke vie ajatukset Sergio Leonen olipa kerran-elokuviin ja on Tarantino itsekin nimittänyt elokuvaansa spagettilänkkäriksi (joka nyt vain sattuu sijoittumaan Toiseen Maailmansotaan). Vaikken elokuvaa aivan näin määrittelisi niin yhtäläisyyksiä Leoneen kyllä löytyy.
Elokuva kertoo pääasiallisesti kaksi tarinaa. Juutalaistyttö Shosanna, joka vanhempiensa tultua murhatuksi päätyy pitämään elokuvateatteria Pariisissa ja Kunniattomat Paskiaiset, joukko sotilaita tavoitteenaan tappaa mahdollisimman monta natsia ja heikentää heidän moraaliaan ennen varsinaista invaasiota. Tarinat vaikuttivat alussa liiankin erillisiltä, mutta lopulta tapahtumat tuovat ne yhteen. Juonesta en tahdo pilata mitään, voin paljastaa kuitenkin että uskomattomia käänteitä löytyy.
Kunniattomat Paskiaiset alkaa ranskalaiselta LaPaditen perheen maitotilalta. Hitaat lähiotokset maatilan omistajan kasvoista, joka katsoo lähestyvän natsipartion suuntaan, tuovat jälleen väistämättä mieleen Sergio Leonen. Partionjohtaja Natsi-eversti Landa saapuu etsimään tilalta juutalaisperhettä. Herra LaPaditen ja Landan juttutuokiosta selviää että ehdasta Tarantino-elokuvasta on kyse. Monella tapaa melkein suoraan Hyvistä, Pahoista ja Rumista varastetussa kohtauksessa Landa selvittää missä juutalaiset piileskelevät charminsa ja uhkausten avulla. Ilmassa on jatkuva jännite, joka lopulta purkautuu todella dramaattisesti.
Samantapainen tilanne toistuu pitkin elokuvaa. Jännitystä rakennetaan dialogilla, joka rikkoutuu usein väkivaltaisesti. Juttelua on yllättävän paljon: Pelkkää keskustelua on Pulp-Fictioniin ja Reservoir Dogsiinkin verrattuna suunnaton määrä. Toisin kuin yleensä amerikkalaisissa elokuvissa saksalaiset puhuvat saksaa ja ranskalaiset ranskaa, mikä tuo elokuvaan paljon autenttisuutta. Kieltä käytetään myös tarinassa ovelasti hyväksi.
Huumori on myös suuressa roolissa. Paskiaiset ovat vain yksi osa herkullista hahmokavalkaadia, josta Landa ehdottomasti hehkuu kirkkaimpana. Tarantino teki hyvin nostaessaan rooliin vain saksalaisissa elokuvissa aiemmin esiintyneen Christoph Waltzin, joka roolissaan osoittaa hienoa koomista kykyä, onnistuen silti olemaan uhkaava. Täysin ansaitusti mies voitti roolistaan Kultaisen Palmun. Hienoja roolisuorituksia löytyy kyllä kaikilta. Brad Pitt suoriutuu hienosti rehevää etelän murretta puhuvana Paskiaisten johtajana.
Eniten pidin elokuvassa sen kiireettömyydestä. On virkistävä välistä katsoa dialogipainotteista verkkaisella tahdilla etenevää elokuvaa. Kamera viipyilee ja keskustelut kulkevat rauhallista vauhtia. Tahdituksessa Kunniattomat Paskiaiset on erityisen onnistunut, vaikka keskustelua on paljon ei se kyllästytä missään vaiheessa. Elokuvan jännitys pysyy yllä kaiken aikaa, rikkoutuen välillä naurunremakkaan. Voisi melkein sanoa että Paskiaiset on hauskin Tarantinon elokuvista tähän asti. Hitler ja muut Saksan johtohahmot varsinkin esiintyvät hyvin koomisessa valossa.
Jos elokuvasta jotain valittamista löytyy niin kenties siinä että syvempää viestiä on turha hakea. Kuten muut Tarantinon elokuvat, on Kunniattomat Paskiaisetkin puhdasta viihdettä ja poptietäjien kosiskelua. Vaikka Tarantino on paljosta velkaa Sergio Leonelle, niin Leonelle tyypillistä, välillä hyvinkin tunteisiin vetoavaa, kerrontaa ei Tarantinolta löydy. Kaikki hahmot ovat aika yksipuolisia, vaikkakin todella taidokkaasti veistettyjä. Elokuvan suurin viehätys piilee tyylikkyydessä ja dialogissa.
Tyylistä myös sen verran että Tarantino on tyypillisesti turhan alleviivatusti itsensä, haluten jättää selvän kädenjäljen elokuvaan. Hän ei voi Kunniattomissa Paskiaisissakaan välttää elokuvatietämyksellä hehkuttamistaan. Monet nimet ja pienet yksityiskohdat viittaavat kuka minnekin ja mahtuupa elokuvaan filmikriitikkojen välistä keskustelua 1920-luvun saksalaiselokuvasta. Jalatkin pääsevät taas lähikuvaan.
Hienonlaisen pinnallisuuden ja liiat tarantinomaisuudet syrjään jättäen Kunniattomissa Paskiaisissa ei viihdyttävyydessä ole parannettavaa ja se ansaitsee täysin Tapiossa raikuneet elokuvanjälkeiset aplodit. Ehdottomasti yksi vuoden parhaimpia elokuvia nousten Tarantinon tuotannossa Pulp Fictionin ja Reservoir Dogsin rinnalle.
Kuvia elokuvasta:
