DOKUMENTTI – ”Musta ei oo tähän maailmaan, mun ei oo pakko olla täällä, mulla on vaihtoehto”. Itsemurha on Suomessa yleinen tabu. Näin unta elämästä valottaa erittäin koskettavalla tavalla kipeää ja ahdistavaa ilmiötä.
Keskimäärin kolme suomalaista päivässä. Yrityksiä kymmenkertainen määrä. Jukka Kärkkäisen ja Sini Liimataisen ohjaama dokumenttielokuva Näin unta elämästä antaa puheenvuoron tavallisille suomalaisille, joiden elämää itsemurha on tavalla tai toisella koskettanut.
Joidenkin läheinen on päätynyt lopulliseen ratkaisuun, toiset ovat yrittäneet itsemurhaa itse.
Elokuva koostuu haastattelujen lomassa eteenpäin kulkevasta animaatiosta, joka visualisoi itsemurhan tehneen nuoren miehen, Aleksin, matkaa kohti itsetuhon syöveriä. ”Toivon teille hyvää ja onnellista elämää. Rakkain terveisin Aleksi.”
Omaisten tarinoista huokuu jokapäiväinen kipu ja ikävä. Avoimet kysymykset ja itsesyytökset ovat jatkuvasti läsnä arjessa. He voivat vain pohtia loputtomiin vailla vastausta: ”Mitä tein väärin? Mitä olisin voinut tehdä toisin?”
Toiset puolestaan ovat käyneet itse pohjalla, mutta elämä on voittanut.
Eräs haastateltavista on Antti, jonka poika Panu teki itsemurhan. Isä kuvailee poikaansa erittäin kiltiksi, sisäänpäin kääntyneeksi persoonaksi, joka tiesi tietokoneista ja puhelimista kaiken. Mutta herkkäsieluinen poika ei saanut otetta elämästä.
Täytyykö suomalaisessa kulttuurissa vain pärjätä hammasta purren? Suomalainen kulttuurihan on perinteisesti vaikenemisen ja itsekseen pärjäämisen kulttuuri?
”Kyllä se juuri näin on. Jos tässä kulttuurissa ei pärjääkään, jos ei jaksa tehdä odotusten mukaisesti, pärjää kaikessa ja ole yksi karhu karhujen joukossa. Jos ote alkaa lipsua, niin tuntee olevansa toisen luokan kansalainen. Monen syöksykierre alkaa juuri tästä. Itseen tai toiseen suuntautunut väkivalta on osa tätä kulttuuria ja täällä Itä-Suomessa se korostuu erityisesti”, Antti pohtii.
Suomalaisen, varsinkaan miehen, rooliin ei perinteisesti kuulu pehmeys, heikkous ja lähimmäisriippuvuus. Heikot ovat vaarassa talloutua.
”Varsinkin sellaiset heikot, jotka eivät ole sinut oman heikkoutensa kanssa. Jos omaa roolia ei löydy missään muussa pätemisen lajissa. Tämä on nykyisen suorituskeskeisen kulttuurin idea.”
Elokuva ei kuitenkaan mässäile toivottomuudella, vaan muistuttaa, ettei pimeys ole koskaan täydellinen.
”Aina löytyy jokin muu ratkaisu”, Antti toteaa.
Oman läheisen epätoivoinen ratkaisu on tilanne, jonka koettelevuuteen ulkopuolisen on hankala samaistua. Julkinen asioista puhuminen helpottaa tuskaa ja toimii myös osaltaan terapiana.
”Ehdottomasti. Ihmisten ratkaisuja pitää myös kunnioittaa. Kunnioitan ratkaisua, jonka poikani teki, mutta samaan hengenvetoon täytyy todeta, ettei se ole ikinä oikea ratkaisu. Elämä kuitenkin jatkuu ja tällaisiin tapauksiin johtava kierre pystytään katkaisemaan. Sen jälkeen pystytään elämään täysipainoista elämää.”