KOLUMNI – Trollaatko? Nautitko anonyymista todenpuhujan roolistasi? Oletko poliittinen ristiretkeläinen vai puratko ihmissuhteidesi turhautumia nais- ja miesviharyhmien mittelöissä? Oletpa mitä vain, nettiväittelyt voittaaksesi tarvitset aseita. Tässä mielipidevaikuttamisen luonnonlait vasta-alkaville ja edistyville:
- Ole huolellinen, et voi jäädä kiinni asiavirheistä tai osoittaa tietämättömyyttäsi. Niitä etsitään aina ensimmäisinä. Kannanottosi halutaan ymmärtää tahallisesti väärin.
- Älä koskaan asetu vihollistesi yläpuolelle.
- Älä koskaan kritisoi henkilökohtaisia ominaisuuksia elleivät ne ole aidosti häpeällisiä.
- Esitä aina olleesi menneisyydessäsi vihollisesi kannattaja.
- Älä koskaan suorasanaisesti paljasta, keitä pidät ystävinäsi – pohjimmiltaan kukaan ei ole avoin korvamerkitylle puheenvuorolle.
- Väitä kunnioittavasi vihollisessasi sellaisia piirteitä, jotka kaikkien muiden mielestä ovat yhdentekeviä.
- Kehu vihollisesi ilmeisimpiä puutteita hänen vahvuuksinaan.
- Kehu vihollistasi sellaisten ihanteiden vaalimisesta, joiden toteuttamista enemmistö halveksii tai pitää utopistisena.
- Mustamaalaa ja vääristele omaa vakaumustasi siekailematta vihollisesi nimissä – enemmistö projisoi vihansa ennemmin tai myöhemmin vihollisesi kaltaisiin valehtelijoihin.
- Mikäli vastustajasi osoittautuu ennakkoarviointiasi ovelammaksi, johdata debatti sivuraiteille, yksityiskohtiin ja abstraktioihin – suuri yleisö unohtaa nopeasti riidan alkuperäiset teesit.
- Älä aliarvioi näkyvimpiä johtajia: heidän paha tahtonsa ei ole tyhmyyttä. Heidän opetuslapsensa repivät kaiken sanomasi asiayhteyksistään ja muuttavat ne iskulauseiksesi, joita et ole julistanut. Sinut on profiloitava karikatyyriksi, jotta sinun julkisuuskuvaasi voitaisiin hallita. Heidän näkökulmastaan katsottuna ei ole olemassa valheita, jotka olisivat liian hintavia sinun vaientamiksesi.
- Hyväksy, että kaikki kanssasi erimieliset hyväksyvät lopulta mitkä tahansa keinot sinun pysäyttämiseksesi, etuoikeutetuimmat kaikkein innokkaimmin. He ovat valmiita tuhoamaan urasi yhdestä lahjomattomasta mielipiteestä. Näillä ihmisillä ei ole moraalia. Jos et ymmärrä sitä, et ymmärrä heistä yhtikäs mitään.
Ja tärkein:
- mikäli edellä lueteltujen sääntöjen noudattaminen osoittautuu sinulle ylivoimaiseksi vihan, ylpeyden tai välinpitämättömyyden seurauksena, hyväksy se tosiasia ettei sosiaalisella yritykselläsi ole todennäköisimmin muuta vaikutusta kuin jo entuudestaan myötämielisten näkemysten vahvistaminen.
Jottei raadollinen listauksemme jäisi vain muistuttamaan Lutherin teeseistä, tulee meidän hieman avata sen yhteisöllistä viitekehystä. Tämän jo tiedämme: nettikeskusteluilla on taipumus polarisoitua kahden vastakkaisen näkemyksen väliseksi väittelyksi, jossa ei synny aitoa keskusteluyhteyttä. Sosiologi Jürgen Habermasin ihanne areenasta, jolla parhaat argumentaatiot kohtaavat ja kilpailevat, jalostuen lopulta yhteiseksi mielipiteeksi, ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Käytännössä väittelyt kärjistyvät loanheitoksi, tahallisen väärinymmärtämisen ja loukkaantumisen kulttuuriksi. Miksi? Miksi aitaamme toisemme väkisin vihollisleireihin?
Turvautukaamme kyökkipsykologiaan vastataksemme: Riitapukareita yhdistää näennäisistä eroistaan huolimatta aina kaksi peruselementtiä, joita voisi nimittää panssaroitumiseksi sekä eriytymättömyydeksi. Panssaroituminen viittaa haluttomuuteen (jopa kyvyttömyyteen) edes ymmärtää vastapuolen argumentteja. Esisanallinen tuntemus ”Ne ovat väärin, koska niiden on oltava väärin” pitäisi oikeammin kääntyä muotoon: ”Ne ovat väärin, koska ne eivät sovi oma/maailmankuvaani, siksi näen punaista”. Eriytymättömyys taas merkitsee yksilön kyvyttömyyttä ottaa tiedostavaa, tunnelatautumatonta etäisyyttä oman ajattelunsa premisseihin. Kukaan ei koskaan kysy itseltään: ”Miksi raivostun sen turskan mielipiteistä?” ”Miksi uskon tähän, onko se totta vai haluanko vain sitä?”
Me ja he -jaottelun arkkitehti on ryhmävahvistautuminen, joka pakottaa löytämään vihollisuuksia kaikkialta oman identiteettirakentelun nimissä. Itsepetoksen roviolla mikään uhraus ei ole liian kivulias kun kyseessä on minä, hyvä ihminen. Minä, joka ei kestä ilman rajoittavaa ideologiaa ja maailmaa ilman Jumalaa, tarvitsee äärioikeistolaisiaan tai viherpiipertäjiään enemmän kuin lähimmäisiään. Näyttää olevan sosiaalinen mahdottomuus, että keskuudessamme liikkuisi habermasilainen sivistysihminen, joka olisi aidosti avoin kaikille näkemyksille, kykenisi muuttamaan omiaan ja kunnioittaisi myös erimielisiä. Ihminen, joka myöntäisi: ”Olemme luonnon sarjatuotantoa, laumaeläimiä, joiden keksimä individualismi on ylpeytemme harha, pelkkä vitsi. Todellisuudessa Josef Fritzlin ja Äiti Teresan potentiaalit kulkevat meissä käsi kädessä. Sammutetaan vastavalkeat, olemme samanarvoisia erimielisinäkin.”
Ei, olemme kahden kerroksen väkeä. Ihanneihmistä ei ole. Kaikenlainen itse- analysointi on liian vaivalloista, tosiasiassa pelottavaa, ja ovathan ne rasistijuntit/parasiittienpalvojat kuitenkin väärässä. Arkipäivän inhorealismissa on lopulta merkityksetöntä mistä riidellään, kunhan riidellään. Taistelu itseisarvona on välttämätöntä, sillä rauhanaika pakottaisi etsimään levottomuuden syitä itsestä ulkopuolisuuden sijaan. On selvää, ettei sivistysihminen voi hengittää tällaisissa sotatilan juoksuhaudoissa. Toisiaan kyräilevien kuppikuntien hysteerikot eivät edes tunnistaisi sivistysihmistä kun sellaisen kohtaisivat, vaan pitäisivät tätä samanlaisena saastana kuin kiihkouskovaiset agnostikkoa. Aggressio purkautuu aina raakalaismaisimmin niitä kohtaan, jotka pitelevät peiliä yhteisön rupikonnamaisen hahmon edessä, osoittaen fundamentalismien perimmäisen typeryyden. Helpointa onkin vain jatkaa uskomista meihin ja heihin.
Tunnustukselliset ”hyvä ihminen”, ”aktivisti” ja ”realisti” ilmentävät paradoksaalisesti kaikkea sitä, mitä väittävät vastustavansa: ennakkoluuloista, tyhmänylpeää asemoitumista ismeihin, joiden suojista on niin vaivatonta heitellä naapuritalon lapsia olkiukoilla ja muilla semanttisilla leikkikaluilla. Viestinnän estradeilla karkeloi loppumaton jono sosiaalisia luonnonoikkuja, joiden syntyhistoria on kaiketi selitettävissä vain postmodernin sosiaaliturvavaltion rakenteellisilla syillä. Kärjistetysti sanoen korkea elintaso on mahdollistanut liiallisen vapaa-ajan siivittämän turhautumisen, jossa yksilö on täysin eksyksissä tunteidensa ja luonnollisen energiansa vastapaineissa. Kulttuurimme on murhannut suuret kertomuksensa unohtaen ettei pieni ihminen ole muuttunut: kaipuu laumaan on haluista voimakkain. Tätä on ryhmävahvistautuminen, uskonnollista kokemusta yhteenkuuluvuudesta. Ryhmässä patoutunut energia vapautuu ja vihaaminen on sallittua. Tällä pahoinvoinnin kaavalla avautuvat niin amerikkalaiset lutkamarssit kuin kotimaiset erikoisuutemme. Miksi jumaloimme Finlandia-palkinnoin änkyräfeminististä vihakirjoittelijaa, jota ei voi kutsua intellektuelliksi edes lainausmerkeissä. Miksi nautimme äänestäessämme vihreää, mustaihoista homoa, jonka suurin vahvuus on ammattiloukkaantuminen. Miksi länsimaisen naisen kyltymätön itsekkyys on meille pyhää, mutta rujon peräkammarinpojan perhehaaveet ainoastaan vastenmielisiä.
Palataanpa lähtökohtiin: me rakastamme vastakohtaisuuksia niin antaumuksellisesti ettei tosiasiallinen muutos keskustelukulttuurin irvikuvassa ole mahdollinen. Tyytykäämme siis kehittämään niitä voitokkaita ominaisuuksia, jotka auttavat jokapäiväisessä taistelussamme vääriä mielipiteitä kohtaan.
Mistäs tänään keskusteltaisiin?
Kirjoittaja on aikalaisilmiöiden poikkitieteellinen tulkitsija