Pohjois-Savon Kuopioon kävi sitten tieni. Yliopistoura ottaa viimein alkaakseen, kiitorata on avoin, siivet harjaantuneina olen valmis nousukiitoon. Tohtorin tittelit ja tiedon huutava halu kaikuvat korvissani. Nyt minusta tulee kaikkea sitä mistä olen monet vuodet haaveillut, mutta minkä toteutuksessa on ollut toisinaan jopa ylitsepääsemättömän tuntuisia vaikeuksia. Tästä se alkaa, opiskelijaelämä, bileet, sosiaalisten verkostojen luonti, ikuisesti kestävien muistojen keruu. Murrettahan en sitten ala puhua. Turha yrittää. Kaikki muu menee, mutta jossain kulkevat minunkin rajani. Muita ennakkoasenteita en itselleni tietenkään salli.
Pari viikkoa olen kysellyt kaikilta mahdollisilta tahoilta uuden kotikaupunkini mahdollisuuksista ja moitteista, tarjonnasta ja toiminnasta. Vastaajina ovat toimineet niin tutorit, Uljaan toimitus kuin parturikampaajakin. Neulamäen näköalatornilla minua sivisti erään kauniin auringonlaskun aikaan eläköitynyt mutta varsin vetreä, taidesielu valokuvaaja. Harmillisen monet heistä ovat sanoneet samaa: “ei täällä oikein ole aktiivista kulttuuritoimintaa“. Urheilu on kuopiolaisten juttu. Eikä nuo paikalliset urheilujoukkueetkaan vedä stadioneittain katsojia. Jokainen urheilee kai sitten itsekseen. Ei sitä oikein tiedä syytä.
Kuopioko on kulttuurisesti köyhä kaupunki? En voi välttämättä puhua Kuopiosta kulttuurisesti rikkaana keskuksena ja mainita samassa lauseessa – edes virkkeessä – Suomen suuria kaupunkeja, mutta näin opiskelijana keksin kyllä tehtävää päiviini, kun katselen ilmoituksia ja kuuntelen kuopiolaisia itsejään. Olen nyt kiivennyt Neulamäkeä ylös suunnilleen kolmen viikon ajan, ja olen sentään keskustassa käydessäni ehtinyt tutustua jo ainakin muutamaan baariin, pubiin, kuppilaan.
Elokuvakerho Hyvät Kuvat järjestää torstai-iltaisin enemmän ja vähemmän tunnettujen elokuvien esityksiä Kino Kuvakukossa; syksy käynnistyi toissa torstaina Veikko Huovisen kirjoihin perustuvalla tarinalla Havukka-ahon ajattelija. Konsta Pylkkäsen roolissa elämää isompia asioita pohtii pöhöttynyt ja vanhentunut Kai Lehtinen. Iloitsen kovasti, kun huomaan, että opiskelukaupungissani toimii tällainen aktiivinen, elokuvista innostunut ryhmä, joka tarjoaa mahdollisuuden edulliseen, monipuoliseen fiktioon kerran viikossa. Tulen varmasti istumaan ihailemassa valkokankaalle heijastuvia kuvia vielä monesti tänä syksynä. Toivottavasti moni muukin löytää tiensä kuvallisten tarinoiden maailmaan, torstaisin joko kello 17.30 tai myöhempi näytös kello 20.00. Ensimmäisen elokuvan nähtyäni suosittelen elokuvallista torstaita lämpimästi.
Puijon torni on tietysti sellainen kohde, joka meidän vasta tänne muuttaneiden on ehdottomasti nähtävä. Kaikki sitä kumminkin kysyy, kun vierailee sitten kotipaikkakunnallaan. “Joko näit Puijon tornin, joko söit kalakukkoa.” Vehnälle allergisena kävin muuten huvikseni kysymässä Partasen Hannan myymälästä, löytyykö heiltä gluteenitonta kalakukkoa. Ei löytynyt. En sitten ole syönyt vielä paikallista herkkua. Mutta ehkä joku sitäkin alkaa leipoa, kun kysyntä kasvaa. Ja kasvissyöjille tulee myös taata mahdollisuus nauttia paikallista ruokaa!
Puijon Tornin mahtavia 360 asteen näkymiä kävin ihastelemassa kahden muun yhtä turistin opiskelijan kanssa jokin aika sitten. On täällä Itä-Suomessa vettä ja metsää. Omasta saaresta alkoi tietysti haaveilla meistä kai jokainen. Jos edes joku pieni mätäs, jonne mahtuisi pieni tönö ja sinne välttämättömimmät elämiseen tarvittavat kalut ja vehkeet. Ei sen niin ihmeellistä tarvitsisi olla. Kun vain olisi oma saari. Haaveethan täällä kasvaa, huomasin.
Tuleva suunnitelmani syksylle on käydä katsastamassa Kuopion museo. Opiskelijoiden sisäänpääsymaksu neljä euroa on ihan maksettavissa oleva ja ehkä museo esittelee jotain uutta kaupungista, sen historiasta tai tästä huulillani tanssivasta sanasta kulttuuri. Enkä aio olla tuomitseva, vaikka museo ei olisikaan vuoden vaikuttavin kokemus – eihän nuo museot yleensä ole sitä kuuminta ja halutuinta sielunruokaa. Näin vertauskuvallisesti sanottuna, ne eivät välttämättä ole yhtä ajassa kuin raakaruoka tai edes sushi. On niillä kuitenkin aina omalla tavallaan jotain annettavaa. Jos löytyy halukkaita liittymään seuraan, otan mielelläni teidät mukaani, joko yhtä tietämättömän tai vähän jo tapoja sisäistäneenkin. Veikkaan, että edes pieni yleisöryntäys museoon ei olisi ollenkaan pahitteeksi sen kunnialle.