Samannimiseen manga-sarjakuvaan perustuva tieteiselokuva Ghost in the Shell (2017) on yhdenlainen unelmien täyttymys. Näyttelijäkaarti hivelee aisteja etnisesti värikkäällä kokoonpanolla, säveltäjä Clint Mansell on tehnyt elokuvan musiikin, ja soitetaanpa lopputeksteissä Kenji Kawain animeversioon säveltämä messiaaninen kuorokappalekin. Takeshi Kitanon japaninkielinen rooli muuten englanninkielisessä elokuvassa on yhtä hyytävän katu-uskottava kuin Samuel L. Jackson Pulp Fictionissa (1994).
Ainut asia mitä elokuvassa jää kaipaamaan, on anime-tieteiselokuville ominainen, aiemman Ghost in the Shell (1995) version monimutkainen ja syvällisen filosofinen juonikuvio. Tässä amerikkalaisessa versiossa nimittäin osataan rällätä tekniikalla ja kauniilla kuvilla mutta juoni on pakotettu niin yksinkertaiseksi, että se aukeaa uneliaallekin katsojalle.
Elokuva sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmisiä on muokattu kyberneettisillä implanteilla suorituskyvyn parantamiseksi. Johtava implanttien kehittäjä Hanka Robotics kehittää toimintaansa ja salassa rakentaa mekaanisia kehoja, joihin sijoittaa tekoälyn sijasta ihmisaivot. Tarina alkaa Mirasta (Scarlett Johansson), joka on Hankan tuotekehityksen tulos ja ylivoimainen ase kyberterrorismia vastaan.
Majurina toimiva Mira saa osastonsa kanssa tehtäväkseen pysäyttää Hankan liikeneuvotteluihin kohdistuva terroristihyökkäys, ja hyökkäyksen seurauksena Mira alkaa nähdä harhanäkyjä. Miran luottolääkäri Ouélet (Juliette Binoche) väittää harhoja vioiksi Miran ohjelmoinnissa mutta harhojen jatkuessa Mira alkaa kiinnostua niiden alkuperästä. Hän pääsee hyökkäyksen takana olevan hakkerin jäljille mutta ei suinkaan osaa aavistaa, että myös hakkeri odottaa tapaavansa hänet. Tapaamisesta käynnistyy peruuttamaton tapahtumakulku, jonka Hollywoodissa tehtyjä elokuvia aiemminkin katsonut osaa suurin piirtein järkeillä etukäteen.
Tarina siis alkaa kiinnostavasti ja jatkuu herkullisesti puoliväliin asti, mutta kun on viimeistelyn aika, lopulta pahikset ovat pahiksia ja hyvikset ottavat tilanteen haltuun. Elokuva melkein yltää korkeatasoiseksi mutta lopulta kompastuu juoneensa.
Odotin tämän elokuvan ilmestymistä kuukausia. Vasta katsottuani amerikkalaisversion pystyin katsomaan animeversion, enkä kadu valitsemaani järjestystä. Animessa juoni puhuttelee katsojaa moninkertaisesti syvemmin ja pakottaa katsojaa maailmaansa, kun amerikkalaisen voi haukata kuin pitsan iltapalana. Onhan se hyvää ja siitä tulee lievä ähky, mutta kun suolisto alkaa toimia, kokemus on jo unohtunut. Animeversiota sen sijaan mietin ja sulattelen edelleen.