Menestystarinan definitiiviset varhaisvaiheet
Ajallisesti tarkasteltuna Ken Sharpin tuore Kiss-kirja on suorastaan ihanteellinen. Se alkaa yhtyeen perustamisesta ja loppuu suursuosion alkuvaiheeseen, Alive!-tuplan julkaisuun. Perustajajäsenet Paul Stanley ja Gene Simmons ovat olleet mukana teoksen työstämisessä ja haastattelulainausten muodossa ääneen pääsee huomattava määrä yhtyeen lähipiiriä; managereita, tuottajia, roudareita ja toki myös samoissa konserteissa ja jopa samoilla kiertueilla soittaneita ynnä muita musiikillisia kollegoita, joista mainittakoon Blue Öyster Cult, Uriah Heep, Nazareth, Aerosmith, Black Sabbath, intiaaniyhtye Redbone, detroitilaisrokkari Bob Seger, kanadalainen progeheavyn taitaja Rush sekä Kissin suurimpiin imagollisiin esikuviin lukeutunut Alice Cooper. Teoksen yksityiskohtatiedot ovat suorastaan rönsyilevän runsaita. Silti Kissin varhaiskauden tarinan raamit ovat suurelta osin entuudestaan tuttuja. Rumpali Peter Criss löytyi lähettämänsä lehti-ilmoituksen perusteella ja koesoitossa käynyt Ace Frehley oli lukuisten soolokitaristikandidaattien joukosta välittömästi napattu puuttunut osatekijä. Myös kaivattavaa uutta tietoa on toki tarjolla. Ennen Kissiä Stanley ja Simmons vaikuttivat paitsi yhtyeessä Wicked Lester, ehtivät he myös työskennellä legendaarisilla Electric Lady – studioilla.
Paul Stanleyn keskeisiä musiikillisia esikuvia olivat bluesrockista ammentaneet kitaravetoiset brittinimet, erityisesti Steve Marriottin luotsaama Humble Pie, The Who sekä Rod Stewartin varhaistuotanto. Gene Simmons diggasi glamrockista, erityisesti englantilaisesta lukuisia iskeviä singlehittejä työstäneestä ja erinomaisen tiukasti soittaneesta Slade-yhtyeestä, jonka kanssa Kiss myös keikkaili 70-luvun puolivälissä. Iskevillä kertosäkeillä ja tehokkailla riffeillä kuorrutettua musiikkiaan Kiss täydensi maskeilla ja lavashowlla, jonka veroista ei juuri ollut aikaisemmin koettu. Alkuvaiheessa koko yhtyeen mukaan lukien Crissin ja Frehleyn työmoraali oli erinomainen. Vuoden 1974 helmikuussa julkaistu, mutta jo edellisen vuoden loppupuolella äänitetty Kissin debyyttialbumi sisältää useita yhtyeen tuotannon terävimpään kärkeen kuuluvia kappaleita, joista mainittakoon erityisesti Deuce, Nothing to Loose, Strutter sekä Black Diamond. Kakkosalbumi Hotter than Hell nauhoitettiin elokuussa 1974. Muutamia pitkäsoiton kappaleista oli soitettu jo aikaisemmin keikoilla ja se sisälsi useita varsin onnistuneita raitoja, joista nostettakoon esiin nimikappale, Got to Choose sekä Simmonsin kaikkein parhaisiin suorituksiin lukeutuva Going Blind. Debyytti myi ilmestyttyään 100 000 ja Hotter than Hell 150 000 kappaletta.
Kolmas pitkäsoitto Dressed to Kill äänitettiin heti alkuvuodesta 1975 ja julkaistiin jo samaisen vuoden maaliskuussa. Se sisälsi viimein debyyttihitti Rock and Roll All Niten studioversion. Jättihitti siitä tuli kuitenkin vasta Alive!-tuplalta napattuna livetulkintana. Alive!, jota ennen julkaisuaan tohtoroitiin studiossa suhteellisen runsaasti, myi lopulta viisi miljoonaa kappaletta. Myös sitä edeltänyt studioalbumi Dressed to Kill saa tässä teoksessa viimein ansaitsemaansa arvostusta. Myös Kissin musiikilliset ansiot tulevat esiin, mutta teoksen valtaisa detaljimäärä korostaa silti syystäkin Kissin erästä rockin historian kautta aikojen huimimpiin lukeutuvaa lavashowta. Visuaalisesti siihen oli Alice Cooperin ohella vaikuttanut erityisen runsaasti The Who, jonka konsertin Philadelphian Spectrum-areenalla vuonna 1974 yhtyeen jäsenet seurasivat erityisen tarkasti. Kissin sympaattisimpiin esiintymisiin lukeutui varmasti Cadillac High Schoolissa soitettu keikka, jonka taustat käsitellään esimerkillisesti. Teoksen mainiosta kuvamateriaalista löytyy myös yllättävän runsaasti meikittömiä kuvia, niistä suuri osa on legendaarisen esikoisalbumin äänityksistä.