Popedan nokkamies Pate Mustajärvi näyttää kuinka vuosikymmenien kokemuksella rokataan. Ilosaarirock järjestettiin ensimmäistä kertaa kolmepäiväisenä festarina. Eikä suotta, sillä tuloksena oli kaksi loppuunmyytyä päivää ja 67 000 ihmisen kävijäennätys. 14.–16.7. pidetyn Ilosaarirockin tarjonta oli tuttuun tyyliin monipuolinen: mukaan mahtui raskasta musiikkia, räppiä, poppia ja rockia sekä kotimaisilta että ulkomaisilta artisteilta. Jokaiselle Ilosaarirockissa vierailleelle muodostui varmasti omanlaisensa kokemus tapahtumasta, tässä oma kolmen päivän sessioni Laulurinteen pääkallonpaikalta.
Perjantai
Ensimmäinen kokonaan katsomani keikka oli Happoradion show Tähtiteltalla. Jengiä oli paikalla loistavasti ja bändi oli kovassa kunnossa. Kotikonnuillaan soittava yhtye tarjoili paljon kappaleita tänä vuonna ilmestyneeltä Kauniin kääntöpiiriltä. Näistä vaikutavimmaksi muodostui koskettava balladi Sinun vaikka hajoat, joka on sanoitukseltaan ja sävellykseltään todella kaunis. Uutukaisten rallien lisäksi settiin mahtui totta kai runsaasti yleisön janoamia ja kaikkien tuntemia hittejä kuten Che Guevara, Puhu äänellä jonka kuulen ja Ahmat tulevat. Eikä tässä vielä kaikki: Aki Tykki lausui yleisölle komeita välispiikkejä, joissa muun muassa kehotettiin yleisöä muistelemaan sitä yhtä eksää – kuulemma kaikilla on se yksi – kenestä muistot eivät ole kaikkein kauneimpia. Näin alkoi ihanan aggressiivinen Sinä ja hän, joka oli ehkä mieleenpainuvin biisi tuolta keikalta. Vaikuttavalla ja tyrmäävän taidokkaalla esityksellä pyörähti Tähtiteltan hommat käyntiin!
Ihan loppuun en kerinnyt Happoradiosta nautiskelemaan kun tuli aika suunnata kiireellä Metelli-teltalle, jossa raskaan keikkansa aloitti S-Tool. Jo spiikkaus oli mielenkiintoinen: ”Yhtyeen mukaan he ovat Suomen paskin bändi. Heidän tavoitteensa on kuitenkin olla maailman paskin bändi.” Valitettavasti tavoitteesta jäätiin keikan ollessa mainio. S-Tool tarjoili räjäyttävän shown: moshpitinkin muutama yleisön jäsen sai aikaiseksi. Bändin soitosta kuuli jäsenten (Ville Laihiala, Sami Leppikangas, Kimmo Hiltunen, Aksu Hanttu) kokemuksen ja taidot, mitä tulee musiikkiin: hienot kitarasoolot, raskaat rummut ja vahva bassotus. Lisäksi jäsenistöstä huokui, miten mahtavaa livemusiikin soittaminen on. Huumoriltakaan ei vältytty Laihialan esitellessä itsensä Anneli Jäätteenmäeksi. Entinen Sentencedin laulaja totesi välispiikissään surullisen yksityiskohdan: hän oli ajatellut festarihommien olevan kenties takana, kunnes törmäsi bändikavereihinsa. Onneksi näin kävi, sillä S-Toolin debyyttialbumista ja keikoista päästään nauttimaan jo syksyllä!
Lauantai
Päälavan toisena esiintyjänä oli manserockin pitäaikainen lähettiläs Popeda, joka veti runsaalle yleisölle räväkän kattauksen. Yhtyettä oli vahvistamassa myös kolmihenkinen puhallinsektio, jonka läsnäolo toi ylimääräisiä vivahteita kokeneen ryhmän soittoon. Popeda täräytti ilmoille Ilosaarirockissa suurimmat hittinsä, joten muun muassa 20 centtiä ja Tahdotko mut tosiaan kuultiin. Uutta materiaalia edusti Yölle suoraan vittuileva Helvetin pitkä perjantai. Myös erikoisuuksia kuultiin: lastenlaulu Mörri Möykky sekä Tapani Kansan versiosta murskavoiton vienyt Delilah olivat hyviä lisäyksiä settiin. Vanhat jaksavat soittaa erinomaisesti, sen Popeda todisti jälleen.
Brittiläinen vaihtoehtorockin nouseva suuruus Nothing but Thieves pääsi Ilosaareen takaoven kautta Snakeshipin peruuttaessa keikkansa. Peruutukset ovat ikäviä, mutta tällä kertaa korvaaja oli lähtökohtaisesti enemmän mieleeni kuin alkuperäinen esiintyjä. Brittibändi erosi lähes kaikin tavoin muista näkemistäni yhtyeistä: siinä oli sitä mystistä jotakin, mikä vetosi melodioiden kekseliäisyyden, laulaja Conor Masonin erottuvan kauniin äänen ja toimivien sanoitusten lisäksi. Uusista kappaleista Sorry on jäänyt päähän kummittelemaan – syynä positiivinen melodia yhdistettynä katuvaan sanoitukseen – heidän suurimman hittinsä Trip Switchin lisäksi. Nothing but Thievesille voi ennustaa loistavaa tulevaisuutta hyvällä omallatunnolla, joten yhtyeen suhteen kannattaa olla kuulolla.
Illan päätti ansaitusti Haloo Helsinki!. Minulle keikasta muodostui Ilosaarirockin paras. Haloo Helsinki! esitti loppuunmyydylle yleisölle korkeatasoisen show’n. Illan setti koostui bändin hiteistä: muun muassa Kiitos ei oo kirosana ja Maailma on tehty meitä varten löysivät paikkansa settilistalta. Tänä vuonna ilmestyneen Hulluuden Highwayn materiaali kuului myös massiivisesti illan kattaukseen. Parhaat hetket sijoittuivat keikan loppupuolelle: sillon kuultiin levyversioita räväkämäpi Pulp Fiction ja akustisen kauneuden ilmentymä Vapaus käteen jää, joka upposi kauttaaltaan. Bändi oli hyvässä livekunnossa ja tarjoili upean musiikin lisäksi loistavan valoshown pimenevässä illassa. Ainoa kriittinen yksityiskohta oli Elli Haloon välispiikit, jotka olivat makuuni liian pehmeitä. Lisäksi spiikkejä tuli varsin usein, mistä en välitä, sillä ne ovat monesti pois musiikista. Toinen päivä päättyi komeaan ilotulitukseen Hulluuden Highwayn tahdissa. Erityismaininta siitä, että Haloo Helsinki! malttoi jättää encoren väliin: se olisi ainoastaan vienyt tunnelmaa alaspäin.
Sunnuntai
Päätöspäivän parhaita paloja oli ehdottomasti J. Karjalaisen keikka. Yleisömäärä oli huikea Tähtiteltan ollessa ääriään myöten täynnä, joten osa kuulijoista jäi suosiolla ulkopuolelle nauttimaan perinteikkään taiteilijan esityksestä. Jotain kertonee myös se, että tungoksesta johtuen kunnon keikkakuva itse yhtyeestä jäi saamatta.
Parhaiten keikasta jäivät mieleen yleisössä vallinnut yhteishenki, yhtyeestä välittyvä taiteellisuus ja aito tekemisen riemu. Jotain laadusta kertoo tuntemattomien kappaleiden soinnahtaminen nätisti mieleen; yleensä tämän aiheuttavat vain tunnetut kappaleet. J. Karjalaisen esiintyessä kuultiin hitit Mennyt mies, Hän, Stindebinde ja Doris. Jos lukijoita kiinnostaa livenä kuunnella upeaa taiteilijaa, niin tässä on yksi parhaista vaihtoehdoista siihen.
Seuraava mainitsemisen arvoinen artisti on 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkupuolella maineensa hankkinut jenkkibändi Pixies, joka oli festareiden positiivisin yllätys. Keikalle lähdin takataskussani ainoastaan ystäväni ylistys bändiä kohtaan. Nopeasti huomasin tämän kannattaneen.
Pixiesin musiikki oli äärimmäisen omalaatuista: Black Francisin ja Paz Lenchantin äänet soivat yhdessä hienosti ja Joey Santiagon kitarointi oli kaunista kuultavaa. Näistä aineksista hioutui kiinnostava soundimaailma. Suurin hitti Where is my mind kolahti sekä minuun että yleisöön. Oli kiinnostavaa havaita yleisön reaktiosta, että kuunteleminen oli keskiössä fanittamisen sijasta. Tähän vaikutti myös yhtyeen musiikki, joka on tarkempaan kuuntelemiseen kannustavaa. Sen verran hyvä keikka oli, että on pakko perehtyä yhtyeeseen enemmän tämän yleissivistysannoksen jälkeen.
Paluun festarilavoille tehnyt Ultra Bra sai kunnian sulkea tämän vuoden Ilosaarirockin komeasti päälavalla. Tapahtuma oli varsinainen yleisöryntäys, sillä ruuhkaa oli päälavan alueella jo puoli tuntia ennen keikkaa. Vastaavaa olen nähnyt vain kerran vuonna 2014 kun Scorpions oli Kuopiorockin pääesiintyjänä. Omat muistoni Ultra Brasta alkavat sieltä noin kahdenkymmenen vuoden takaa kun auton takapenkillä pikkupoikana istuessa radiosta kuului Sinä lähdit pois, tai Minä suojelen sinua kaikelta.
Ultra Bra kuulosti kokonaisuutena erittäin vaikuttavalta livenä. Siitä ei ole kahta sanaa, jos on, niin olisi mukavaa kuulla kritiikki. Esiintyminen oli hallittua, kappaleiden laatu oli pääasiassa hyvää ja musiikki oli keskiössä – tähän toki vaikutti varhainen aloitusaika 22:15, joka rajoitti tehokkaasti valojen käyttöä.
Nuoruuteni vuoksi jäin ulos Ilosaarirockin mainostamasta sukupolvikokemuksesta. Keikka oli minulle hyvin ristiriitainen: hitit olivat nostalgiatrippejä lapsuuteen ja toimivat yleisöön parhaiten. Lisäksi jotkut ennalta tuntemattomista biiseistä, kuten Kirjoituksia ja Vesireittejä olivat todella laadukkaita ja säväyttivät sekä sävellyksellisesti että sanoituksellisesti. Valitettavasti mukaan mahtui pari karmeaa biisiä, joita edusti encoren käynnistänyt Hauki, jota kuunnellessa totesin ystävälleni, että tulisi jo Sinä lähdit pois niin täältä pääsisi pois. Onneksi odottavan aika ei käynyt pitkäksi ja kuulostihan se upealta livenä. Minä suojelen sinua kaikelta päätti yhtyeen keikan asianmukaisesti ja kauniisti. Suuret hitit olivat hieno päätös keikalle ja samalla kolmen päivän musiikkijuhlille.