Näyttelijäkaarti sekä ohjaajan taito saada näyttelijöistä paljon irti tekevät vaikutuksen Suden Morsiamessa. Kuvassa Anni Pellikka (vas.), Tomi Laurikainen, Mari Karttunen ja Karri Kejonen. Taustalla Anna Estola. 
Kuten aiemmissa esityksissään, on Perijuuri taas klassikon äärellä, mutta ei tälläkään kertaa sovita klassikkoa lavalle, vaan klassikon luennasta on ammennettu omaan käsikirjoitukseen. Tällä kertaa keskustelukumppanina on Aino Kallaksen Sudenmorsian: Hiidenmaalainen tarina (1928), josta ammentaen Vilja Itkonen ja Susanna Åke ovat kirjoittaneet näyttämölle tarinan.
Kallaksen Sudenmorsian on vahva, tummasävyinen ja voimakkaita tunteita pursuava teos ja odotukset ovat korkealla kun Perijuuren kaltainen taitavaksi ja intohimolla esityksiä toteuttavaksi osoittautunut porukka lähtee sitä tekemään. Åken ja Itkosen tekstissä ollaan jonkinlaisessa postapokalyptisessa maailmassa, jossa vaeltava perhe pysähtyy taas yhteen paikkaan. Rajoja vedetään ja sitten se rajan toisella puolella oleva alkaa pelottaa. Me ja Ne -asetelman tutkailu muodostuu dramaturgialtaan löyhän esityksen punaiseksi langaksi.
Henkilöhahmoja ei erityisen paljoa esitellä, eikä heitä sen kummmemmin muutenkaan tehdä katsojille tutuksi. On hiukan vaikea kiinnostua heidän kohtaloistaan.
Vahvuuksista huolimatta on todettava, että esityksen jälkeen poistuin paikalta hiukan hämmentyneenä ja pettyneenä.
Esitys käynnistyy rauhallisesti, jopa niin rauhallisesti, että se ei tunnu oikein lainkaan käynnistyvän. Katsojasta ei oteta otetta vaan tuntuu kuin välissä olisi jonkinlainen lasiseinä, jonka läpi näkee, mutta johon kaikki tunne tyssää.
Suuri ongelma on dramaturgiassa. Rytmi ei vie mennessään eikä intensiteeti nouse sellaiseksi, että muu unohtuisi. Esitys ei ole rankka tai vaikea, mutta siitä puuttuvat myös huumori ja keveys. Tässä ei tehdä vahvaa draamaa, mutta ei myöskään karnevalisoida.
Roolitöistä erityisen vakuuttavaa työtä tekevät tiukasti hetkessä ja tilanteessa pysyttelevät, vahvan keholliset ja varmaa työtä tekevät Anni Pellikka ja Karri Kejonen. Tomi Laurikainen hapuilee paikoitellen, mutta suoriutuu hänkin hienosti. Muut hahmot tekevät hekin hyvää työtä, mutta ohjaukselliset ratkaisut jättävät heidät varjoon. Erityisen harmillista on, että Anna Estolan hahmoa, vieläpä näytelmän avainhenkilöä ei tuoda esiin ja lähelle sen enempää. Estolan osaaminen ja kyky heittäytyä valuvat hukkaan kun hän haahuilee taustalla lampaiden seassa valtaosan ajasta.
Löyhä ja paljon katsojan tulkinnan varaan jättävä tarina etenee tasaisen rauhallisesti vailla sen kummempia nousuja, laskuja tai piikkejä, eikä yleisölle välttämättä anneta ihan tarpeeksi suurta syytä kiinnostua siitä, mitä lavalla tapahtuu. Toistolla ja tilankäytöllisillä ratkaisuilla pyritään ottamaan kokonaisuutta haltuun siinä täysin onnistumatta.
Sudenmorsian tarjoaisi tekstinä mahdollisuudet hyvinkin rajuun tunnetulitukseen sekä seksuaalisuuden ja sen kontrolloimisen tutkimiseen, mutta tässä tilaisuuteen ei tartuta, eikä minulle hahmotu, mitä oikeastaan haetaan.
Kaikki on siis muuten kohdallaan, mutta lattea dramaturgia vie paljon tehoa elämykseltä. Kaunis esitys kuitenkin.