Teksti ei jää näytelmästä päällimmäiseksi mieleen. Myönnän, että minun on vaikea pysyä keskittyneesti mukana kaikissa lukuisissa tekstifragmenteissa. Hyvin fyysinen ilmaisu ja rohkea tapa nojata visuaalisuuteen tekevät näytelmästä enemmän aistillisen kuin älyllisen kokemuksen, vaikka on vaikea sanoa, onko se käsikirjoittaja-ohjaaja Niko Rotkon tarkoitus. Esitys on monessakin mielessä kiehtovaa katsottavaa verhoihin valoilla luotuine kuvineen ja katosta roikkuvine päineen.
Ohjaus ja näyttelijöiden työskentely on paneutunutta ja perusteellista. Nelikko Iiro Tuovinen, Ella Törmikoski, Maria Korkatti ja Sami Nousiainen tekevät kaikki hyvää työtä. Mistään kohtaa ei tihku katsomoon juosten kusemisen tuntu, mutta ei myöskään rutinoitumisen. Pelkästään se tekee näytelmästä ilahduttavaa katsottavaa.
Tuovinen on jo aiemmin moneen kertaan näyttänyt kyntensä koomikkona ja onnistuu nyt viemään sen saman fyysisyyden ja ilmaisuvoiman vakavahenkisempään draaamaan. Ilmaisu on sillä tavalla voimakasta, että uhkaa välillä lipsua puhtaan komiikan puolelle, mutta Tuovinen tasapainottelee tämän veteen piirretyn viivan paremmalla puolella läpi näytelmän.
Tuovisen ohella Törmikoski ja Korkatti suoriutuvat monipuolisista ja vahvasti liikkeeseen nojaavista rooleistaan erinomaisesti. Nousiaisen rooli jättää muita vähemmän tilaa virtuositeetin esittelyyn, mutta kannattelee vakuuttavalla tavalla koko esitystä.
Pakkahuoneelle saapuessa lyödään kouraan saksankielinen lomake täytettäväksi, jotta saa paikkanumeron. Kirjoitan siihen olevani Klaus Meine Scorpionsista ja saan numeron seitsemän. Eturivi! Performanssi alkaa siis jo ennen varsinaista näytelmää, mutta esityksen aikana ei yleisöä sen kummemmin osallisteta, vaikka joku yleisössä ehtii olla asiasta hiukan huolissaan. Jonkin verran näyttelijät toki kaivelevat tavaraa penkkien alta ja kiipeilevät penkkiriveillä yleisön seassa. Mielikuvitus jää leikkimään kaikilla mahdollisilla kafkamaisuuksilla, joihin yleisöä olisi voitu altistaa, mutta luultavasti parempi, että niin ei tehty. Tätä oli mukava keskittyä vain katselemaan.
Teatteridiletantit jatkaa kunnianhimoisella linjallaan ja tuo jälleen mielenkiintoisen ja hitusen haastavankin teoksen joensuulaisen teatterikattauksen osaksi.