Uskonpuhdistus
Agnostikoilla on ollut tänä keväänä hauskaa suloisessa Suomessamme. Evankelis-luterilaisessa kirkossa kiehuu jälleen ja tällä(kin) kertaa sielunvihollinen nousee omien joukosta. Pappi Kai Sadinmaa on julkaissut uhmakkaasti nimetyn teoksen “10 käskyä kirkolle” ja vieläpä kiinnittänyt teesinsä Helsingin tuomiokirkon oveen. Vasaran ja naulojen sijasta Sadinmaa tosin käytti jeesusteippiä, mutta tempauksen sisältämä kannanotto tuskin on jäänyt kenellekään epäselväksi. Epäselväksi ei ole myöskään jäänyt se lähes psykoottinen vastarinta, jolla kirja on vastaanotettu tietyillä tahoilla. Osaa kirkollisten piirien nettiaktiiveista on loukannut syvästi sen pelkkä olemassaolo. “Vasemmistoradikalismin hengessä tehtyä yksisilmäistä vapautuksen teologiaa, joka menee Raamattua tuntemattomaan/arvostamattomaan kansaan kuin kuuma veitsi voihin”, kuuluu erään henkilön arvio Seurakuntalainen – lehden verkkosivuilla. Kommentista ei tosin selvene, onko itse kirja tullut luettua vai onko kyseessä ns. markkinointipäällikön arvio eli ”tämä on sitä itseään, lukemattakin”.
Mikä Sadinmaassa ärsyttää? Ilmeisesti sekä henkilö, että mielipiteet. Sadinmaan henkilövihaan ei tosin pitäisi löytyä minkäänlaisia kateuden värittämiä syitä. Paitsi kaljuuntunut ja keski-ikäinen, myös tyhmä. Sadinmaa ei nimittäin ole onnistunut vaurastumaan, mikä herättää epäilyksen: Eikö hän ole ymmärtänyt periaatteiden ja vakaumusten olevan pelkkää nuoruudenleikkiä? Nuorina miehet luulevat rahan merkitsevän kaikkea, vanhoina tietävät sen, totesi Oscar Wilde. Pappi Sadinmaa ei sovi kuvaan juoponpullean ja porsaanpunaisen virkaveljensä kanssa, joka esittelee naisille käsimerkkejä rasvasormillaan ja taputtelee muhkeaa lompakkoaan – sen minkä takamuksilta ehtii. Sadinmaa on Isä Juoppo- Sikaa epäilyttävämpi. Aivan kuin hänen motiivinsa parempaan ihmisyyteen eivät olisi pelkkää sanahelinää.
Ironisesti näyttää siltä, että Sadinmaalla on “varaa” puhua sydämestään juuri siksi, ettei hänellä ole mitään menetettävää. Köyhyys suojaa kapinallista pappia tehden kirkkoherrojen kontrolliyrityksistä voimattomia. Sadinmaan ensimmäinen käsky, Älä valehtele Jeesuksesta, voisi kääntyä yhtä hyvin muotoon: Luovu kaikesta, paitsi vapaudestasi. Vasta silloin voit puhua rehellisesti Jeesuksesta – ja myös itsestäsi. Sadinmaan mukaan kirkko on toiminut lähes kaikessa julkilausuttujen periaatteidensa vastaisesti.
Kirkko on suistunut mukavuudenhaluiseen materialismiin, liehitellyt vallanpitäjiä, ostanut hyväksyntää kieltämällä todellisen olemuksensa. Kastraation nöyryytystä toistetaan tiedostamattoman masokistisesti jokapäiväisissä käytännöissä, puheissa ja teoissa. Mutta Sadinmaa tietää, kuinka fallos saadaan kasvamaan takaisin. Lopeta jäsenten kosiskelu. Julista poliittista evankeliumia. Lopeta sijoitusbisnes. Lopeta rikkaiden suosiminen. Älä kumarra valtaa. Toisin sanoen: palaa viimeinkin täyttämään tehtävää, jota varten sinut rakennettiin.
Sadinmaan ruoska kantaa myös instituutioita pidemmälle. Hän ei ylevöitä tavallista ihmistä populistisella helppoudella, vaan pakottaa tämänkin peilin eteen. Sadinmaan tarkkanäköisyys puhuttelee oudolla tuttuudella myös niitä ihmisiä, jotka eivät tunne uskonnollisista piirejä kuin nimeltä. “Seurakunnat ovat muuttuneet keski-ikäisille ja -luokkaisille naisille suunnatuiksi harrastus- ja askartelupajoiksi ja terapiakeskuksiksi, joissa keskitytään eheyttämään hyvinvoivan keski-ikäisen naisen sielunelämää. Kirkko tarjoaa henkistä kliimaksia janoaville rouville hiljaisuuden retriitin nimellä kulkevaa todellisuuspakoa ilman minkäänlaista haastetta tai vastakkainasettelua… Kirkko tarjoaa säröttömät puitteet kliinistä elämäänsä pakeneville rouville, jotta näiden ei tarvitse kohdata mitään todellista itsestään tai elämästä ylipäänsä.” Jokainen tuntee kauppajonosta tai kahvilasta lääkkeiltä tuoksuvan ja surusilmäisen naisen. Nyt tiedämme, mistä hän tulee!
Sadinmaa käyttää siunattua katsettaan kuin porakonetta. Oma ammattikunta lävistetään katkerimmin: “Papin tärkein tehtävä on peittää totuus, sumuttaa ja harhauttaa. Hänen on saarnattava niin, ettei sano mistään mitään… Eivät ihmiset ryhdy papeiksi sen vuoksi, että voisivat auttaa ihmisiä, vaan päinvastoin että saisivat olla heiltä rauhassa… Pappeus on alibi ja turvapaikka ihmis- ja elämänpelolle, rakkauden ja läheisyyden pelolle, nöyryyden kaapuun kätketylle vihalle.”
Puhdistavan tulen on nuoltava mustimmatkin onkalot. Muuten saastalle jää kasvualustaa. Pimeyden sydäntä ja kenraali Kurtzia ei tarvitse lähteä etsimään maailman toiselle laidalle, riittää kun pistäytyy vanhoillislestadiolaisten leirissä. Sinne johtajat ovat kehittäneet maanpäällisen paratiisin – tosin vain itselleen ja senkin irvikuvana. Naiset ja lapset maksavat kirjaimellisesti verisimmän hinnan. Sadinmaan mukaan “vanhoillislestadiolaiset ovat kirkon hardcore – osastoa. Heillä näkyy äärimmilleen vietynä kirkkoon sisältyvä ulossulkevuus ja alistuminen”. Seksuaalisesta tukahduttavuudesta kumpuava yhteisöllinen ahdistus muuttaa normaalin viettielämän yksilötasolla hirmuteoiksi, joita ei osata käsitellä. Lasten hyväksikäyttö on rakenteellista ja siten arkipäiväistä. Isä ja äiti voivat kahvitella rauhallisesti samaan aikaan kun heidän lapsensa on raiskattavana samassa asunnossa, itkien apua. Lukijalle piirtyy kuva lestadiolaisuudesta näkynä, jossa maksaläikkäinen, vanha mies nuolee silmät himosta umpeutuneina tulipunaisella kielellään hysteerisesti kirkuvan lapsen poskea. Moraalisen raivon keskellä moni kysyy itseltään: Eikö näitä hirviöitä saada kuriin? Sadinmaa vastaa ja osoittaa sanansa kirkolle: Luovu tekopyhyydestä. Piispat jättävät lestadiolaiset rauhaan, koska verotulot ovat jumala ja kirkko ei halua menettää yli 100 000 ihmisen verotuloja. Lestadiolaisten johtajat osaavat kyllä kiristyspolitiikan, joten tilanne pysyy umpikujassa. Hulluutta ja perversioita, typeryyttä ja valheita. Niistä on uskonnolliset yhteisöt tehty. Aasi kruunataan homofobialla, messujen kaltaisilla yhdentekevillä taikamenoilla sekä jumalakäsityksellä, jossa vanhatestamentillinen isähahmo on ainoa oikea tulkinta. Aivan kuin kukaan voisi kunnioittaa ja rakastaa kansanmurhista nauttivaa tyrannia.
Useat Sadinmaan näkemykset erityisesti historiasta ja politiikasta olisivat vaivattomasti riitautettavissa, mutta ne eivät ole itse sanoman kannalta olennaisia. Retorinen yliampuvuus voi vieroksuttaa mahtipontisuudellaan, mutta asiasisältö on ja pysyy. Tämä purkaus on sitä lajia, joka on nieltävä sellaisenaan. Kirja ei ole “hyvä” tai “huono”, tässä tapauksessa koko kysymys on järjetön, kuuluisia vertailukohtiakaan ei löydy lähivuosisadoilta. Se on yksinkertaisesti vastalause, joka ei jätä minkäänlaista tulkinnanvaraa.
10 käskyä kirkolle vyöryttää eteemme maailmankuvan ja yhteisön, joissa ei ole mitään puolustamisen arvoista. Sadinmaa on nyt esittänyt rappiolle konkreettisen vaihtoehtonsa. Jos siihen tartutaan, näemme tulevaisuudessa jotakin mullistavaa. Nyt voimme olla hyvillä mielin ainakin yhdestä asiasta. Kirkon jäsenkadolla on nouseva käyrä, eikä se muuksi muutu. Sitä Sadinmaakin toivoo. Tämän kirjan luettuaan luulisi laiskimmankin tapakristityn eroavan kirkosta. Omantuntonsa vuoksi.
Kai Sadinmaa: 10 käskyä kirkolle, Into-kustannus, 2014, s. 248.