Pierre lähtee liikkeelle käymästään keskustelusta Albert Einsteinin kanssa pian toisen maailmansodan päätyttyä. Keskustelussa Einstein ennusti kaksi haastetta, jotka ihmiskunnalla olisi kohdattavanaan atomipommin uhkan lisäksi: Lääketieteen kehitys tulisi johtamaan väestöräjähdykseen joka moninkertaistaisi ihmisten ja näin myös köyhyyden määrän. Tätäkin merkittävämpi olisi edessä oleva informaatioräjähdys, jonka myötä köyhemmissä oloissa elävät kautta maailman tulisivat tietoisiksi köyhyydestään ja siitä, että asiat vauraissa länsimaissa ovat toisin. Eivätkä epäoikeudenmukaisesta asemastaan tietoiset enää tule suostumaan elintasokuilun syvenemiseen, Pierre jatkaa Einsteinin ajatusta.
Ihmiskunta on ainutlaatuisessa tilanteessa, jossa yleismaailmallinen jakaminen ei ole enää vaihtoehto vaan välttämättömyys. On käynnistettävä tavalla tai toisella maailman vaurauden uusjako, sillä historia osoittaa, että elonjäämisen paineen aiheuttamaa ihmisten liikkumista eivät raja-aidat ja piikkilangat estä.
”2000-luku tulee olemaan veljeyden vuosisata, tai sillä ei ole tulevaisuutta”, Abbe Pierre julistaa, aivan kuin olisi 87-vuotiaana joutunut suuren maailmantuskan valtaan. Ongelman rauhanomaisen ratkaisuun hän tarjoaa keinoksi universaalin veljeyden käsitteen uudelleen löytämistä.
Kirjan alkupuolella Pierre pohtii globalisaation vaikutusta Ranskan ja muiden teollisuusmaiden työttömyyteen sekä tuon työttömyyden seurauksia. Hän muistuttaa länsimaiden vaurauden ja aineellisen hyvinvoinnin perustuvan suurelta osin siirtomaiden edullisten raaka-aineiden ja halvan sikäläisen ja tuontityövoiman hyväksikäyttöön. Mutta jo ”15 tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua” muuallakin vaaditaan länsimaita vastaavaa elintasoa. Globaali elintason kasvu ei kuitenkaan voi jatkua loputtomasti, sillä luonnonvarat ovat rajalliset ja maailman väestö nousee koko ajan. Tämä johtaa työn ja ansiotulon vähenemiseen, mikä alkaa korkeimman tulotason maista. Tästä seuraa kaksi kriisiä: työ, ja sen myötä ansiotulot, on jaettava yhä useammalle, ja näin ollen ihmisten joutilas aika tulee lisääntymään.
Seuraavan luvun nimi onkin ”toimettomuuden tragedia”. ”Ihminen ei elä ainoastaan leivästä”, Pierre aloittaa. Tarkoitukseton vapaa-aika muista ihmisistä ja yhteiskunnasta erillään voi johtaa syvään toivottomuuteen, omaarvontunteen menettämiseen ja elämänhalun tukahtumiseen. Pierren mielestä heikko tulotaso ja heikentynyt sosiaalinen asema tulevat joka tapauksessa yleistymään teollisuusmaissa. Asunnottomuuden ja työttömyyden ohella on siis ilmaantunut kolmas suuri yhteiskunnallinen ongelma: toimettomuuden ongelma.
Jos tuleva työnjako johtaa työn vähenemiseen ja yhä kasvavaan vapaa-aikaan, käytetäänkö se inhimillisesti rakentavaan toimintaan, hän kysyy retorisesti ja kutsuu lukijan keksimään inhimillisesti kehittäviä tapoja vapaa-ajan täyttämiseksi. ”On olemassa lukuisia inhimillisesti kannatettavia toimintoja, jotka eivät tuota voittoa”, Pierre muistuttaa, ja esittää perustamansa Emmaus-liikkeen yhtenä esimerkkinä.
Pierre diagnosoi kotimaansa potevan identiteettikriisiä, mutta voisi kai yhtä hyvin puhua koko länsimaisesta maailmasta. Vuosisatojen ajan ranskalaisia yhdistävä tekijä oli katolilaisuus. Lähestyttäessä modernia aikaa sen tilalle nousivat valistusaatteisiin pohjautuvat tasavaltalaiset periaatteet, jotka kiteytyivät suuren vallankumouksen kolmessa kuuluisassa tunnussanassa. Niiden merkitys on kuitenkin hämärtynyt, ja lähihistoria on keskittynyt vain vapauteen ja tasa-arvoon ja niiden väliseen taisteluun, hän harmittelee. Pelkästään omien oikkujen tyydyttämiseen suunnattu vapaus johtaa äärimmäiseen individualismiin ja vahvimman oikeuteen. Ylhäältä määrätty tasa-arvo on taas luonut vain totalitaarisia murhenäytelmiä. Vasta viimeinen kuuluisan iskulauseen kolmesta sanasta, veljeys, voi yhdistää kaksi muuta toimivaksi kokonaisuudeksi. Tarvitaan vapaaehtoista yhteisöllisyyttä. Tähän taas tarvitaan käsitystä ihmisten välisestä veljeydestä. Vasta sen tunteen myötä ihminen voi olla todella vapaa ja saada vapaudelleen kestävän päämäärän; ei saadakseen jotain itselleen, vaan antaessaan muille, Pierre muotoilee. Veljeyden lopullinen tavoite on oikeudenmukainen ja tasapainoinen yhteiskunta, hän summaa.
On tärkeää, että veljeys ymmärretään juuri sen universaalissa mielessä, Pierre painottaa. Veljeyden käsite konkreettisimmillaan ymmärretään siteeksi, joka liittää yhteen perheen jäsenet. Käsite voidaan sitten laajentaa yhdistämään jotain muuta suljettua ryhmää, kuten klaania tai heimoa. Veljeys näin ymmärrettynä sulkee kuitenkin ryhmään kuulumattomat sen ulkopuolelle. Juutalainen monoteistinen perinne keksi käyttää veljeyden käsitettä laajemmin ja kuvaannollisemmin: kaikki ihmiset ovat jumalan lapsia ja yhtä suurta perhettä. Sitten 1600-luvun naturalismi järkeisti Jumalan luoman maailmanjärjestyksen luonnonjärjestyksellä, jossa kaikki ihmiset ovat veljiä keskenään uskonnosta, kansalaisuudesta tai ihonväristä riippumatta. Tämä aate näkyi myös Ranskan vallankumouksen ihanteissa, mutta nopeasti veljeyden käsite typistyi poliittisten tapahtumien seurauksena vain nationalistisesti poissulkevaksi veljeydeksi. Veljeys pitäisi kuitenkin löytää uudelleen ja juuri sen yleismaailmallisessa mielessä, hän toivoo. Pelkkä solidaarisuuden käsite ei riitä, sillä ”siitä puuttuu sielu ja sydän, eikä solidaarisuus välttämättä vaadi toisen kunnioittamista”.
Valtion ja lainsäätäjien pitäisi löytää uudelleen veljeyden käsite, mutta ennen kaikkea se vaatii asennemuutosta yksilöiden mielessä. Jakaminen ei ole helppo valinta, sillä käytännössä globaali solidaarisuus tarkoittaa monista etuoikeuksista luopumista toisten hyväksi vapaaehtoisesti. Pierre esittää ajatuksen kahdesta tiestä, joiden välillä kaikkien pitää henkilökohtaisesti tehdä jatkuvasti valintoja elämänsä aikana. Toinen tie vie kohti kasvavaa yksilöllisyyttä, itsekkyyttä ja itseriittoisuutta. Toinen taas kohti veljeyttä, empatiaa ja jakamisen halua. Jakamisen halu ei kuitenkaan synny ihmisessä välttämättä itsestään, vaan siihen on kasvettava ja kasvatettava. Kasvatus ja oikea esimerkki lähtee kodeista ja vanhemmista, mutta veljeyden tajun pitäisi olla koko yhteiskunnan ja sen poliittisten päättäjien tavoite. Odottamattomilla tapahtumilla, kohtaamisilla ja valinnoilla on myös oma osuutensa veljeyden tajun syntymisessä, Pierre opastaa käyttäen omaa elämäntarinaansa esimerkkinä. Kaikkien vaatimusten jälkeen hän puhuu veljeyden palkitsevasta ulottuvuudesta ja suurimmasta ajateltavissa olevasta ilosta: ilosta joka syntyy antamisesta.
Veljeys on tiivis ja hengästyttävän runsas noin 60-sivuinen pamfletti. Se on alun perin kirjoitettu vuonna 1999, ja ottaa kantaa vuosituhannen vaihteen globalismikeskusteluun. Kirjan läksyttävän ja dramaattisen tyylin ei pidä antaa karkottaa, sillä siinä käsitellyt aiheet ja teemat ovat painavia ja tärkeitä. Abbe Pierre on onnistunut artikuloimaan jotain, mikä tuntuu vähintään yhtä ajankohtaiselta nyt kuin sen kirjoittamishetkellä vuosituhannen vaihteessa. Monet hänen kirjaamansa visiot tuntuvat toteutuneen tai olevan edelleen toteutumassa: Aasian maiden keskiluokan elintason nousu ja läntisten teollisuusmaiden työväenluokan ja alemman keskiluokan aseman heikentyminen. Terrori-iskujen lisääntyminen. Skenaariot köyhien maiden väestön purkautumisesta Euroopaan. Olipa tällaisesta maalailusta mitä mieltä hyvänsä voidaan pakolaiskysymystä pitää yhtenä eniten poliittista polemiikkia ja myllerrystä aikaansaaneena aiheena Euroopassa viimeisen vuoden aikana. Suurten linjojen lisäksi Pierre on tarkkanäköisesti osunut aikamme keskeisiin humaanistisiin kipupisteisiin, kuten työttömyyteen, toimettomuuteen, rasismiin ja suvaitsemattomuuteen.
Kirjan kirjoittaja Abbe Pierre, syntymänimeltään Henri Grouès lienee suomalaisille verrattain tuntematon, mutta Ranskassa hän on ollut yli puoli vuosisataa jonkinlaisen kansallissankarin asemassa. Tästä kertoo esimerkiksi se, että Abbe Pierre valittiin vuonna 2006 Ranskan kansallisen televisiokanavan järjestämässä äänestyksessä kolmanneksi suosituimmaksi ranskalaiseksi henkilöksi kautta aikojen. Vuonna 1912 syntynyt ja 2007 kuollut katolinen pappi ehti muun muassa olla mukana Ranskan vastarintaliikkeessä, toimia kansanedustajana sekä perustaa kansainvälisen solidaarisuusjärjestön, Emmaus-liikkeen.
Eräänä mittarina jonkin kirjan hyvyydestä tai hyödyllisyydestä voisi pitää sitä, kuinka paljon se herättää kysymyksiä ja ajatuksia. Miten universaaleina tasavaltalaisihanteita voidaan pitää, kun ne valistukseen liitettynä ovat leimallisesti länsi-eurooppalaisia ajatuksia? Miten valistusihanteiden kokema moraalinen vararikko olisi voitettavissa? Voisiko veljeyden käsitteen nykyään ulottaa eläinkuntaan ja ympäristöön? Entä olisiko veljeydelle jotain sukupuolineutraalimpaa sanaa? Tai olisiko jokin aivan muu käsite tarpeen, koska poissulkevuus tuntuu olevan sisäänrakennettu veljeyden käsitteeseen?
Mielenkiintoisesti Abbe Pierre näkee dramaattisesti kuvailemassaan kriisissä mahdollisuuden sellaiseen koko maailman läpäisevään solidaarisuuteen, jollaisesta on tähän mennessä puhuttu vain teoriassa. Veljeyden käytännöllisestä toteutuksesta hän ehkä sanoisi kuten kirjassakin toteaa: ensisijaisesti tärkeintä on vaikuttaa suoraan ihmisten sydämiin. Voitaisiin abbepierremäisesti kysyä onko se todellista edistystä, että kyynistyneellä ja ihanteensa menettäneellä aikakaudellamme vain hänenlaisensa hahmot voivat ajaa tällaisia asioita menettämättä uskottavuuttaan tai uskoaan?