Legenda leikkelee lapsuk(ai)set
Psykohistorioitsija Juha Siltalan uutuus vavahduttaa jo nimellään. Miksi H – kirjaimen sijasta on käytetty R – kirjainta ja vertailusanaa vielä tehostutettu kysymysmerkillä? Painovirhe? Onhan eristäytyvä ja uhmakas, törkyturpainen ja töitä vieroksuva nuoriso valitettavasti keskuudessamme. Eivätkö median hellimät stereotypiat, joissa pojat ovat pidättelyongelmaisia kouluammuskelijoita ja aivokuolleita hormonipaukkuja, tytöt sadistisia hikipinkoja ja manipuloivia kännihuoria, olekaan totta? Tällaisiin ennakkoluuloihin Siltala yrittää vastata ja se yritys on pitkä.
Suomalaiskansallisten kipupisteiden tulkkina profiloitunut Siltala osaa julkaista vain tiiliskivikirjoja, eivätkä useimmat ymmärrä niistä mitään. Tällä kertaa hän on maineensa veroinen vain puoliksi: uutukainen paisui 500-sivuiseksi, mutta yllättää viihdyttävällä helppolukuisuudella. Nuorisotutkimuksiin ja mielipidebarometreihin perustuva sekundaaritutkimus kokoaa henkeäsalpaavan aineistomäärän kahdeksaksi alaluvuksi murtaessaan nuorisomyytin toisensa perään. “Nuoriso” tosin on ymmärrettävä laajasti, 15-30 -vuotiaiksi nuoriksi ja nuoriksi aikuisiksi. Vertaileva ikäluokka-analyysi yhdistää sukupolvet ja puhuttelee siksi kaikenikäisiä lukijoita.
Millaisia kansakuntien epätoivot sitten oikeasti ovat? Kuuluisa punainen lanka löytyy nuoria sitovasta ristiriitaisuudesta: yhtäältä haluttaisiin täyttää ylimitoitetut rooliodotukset, toisaalta sopeutumisvaikeudet houkuttavat joitakin luovuttamaan. Uuskonservatiiviset nuoret kaipaavat pyyteetöntä arvonantoa maailmassa, jossa ihmisarvo lunastetaan vain markkinapedoksi heittäytymällä. Nuorten ongelma on, etteivät he halua nähdä olemassaolonsa ainoana tarkoituksena lajitovereiden polkemista. Ja sekös harmittaa kultapossukerhoa. Syyllistämisen ja mitätöinnin kehässä nuorten on pakko turvautua kilpikonnapuolustukseen ja etsiä arvonsa muualta, monopolisäännöillä kun ei pelissä voi voittaa. Siltalan mielestä suorituspaineistettujen nuorten asennoituminen osoittaa paitsi viisautta, myös tervettä järkeä. Miksi huorata ikänsä viikkorahapalkalla kun tyhjän saa joka tapauksessa? Uusliberalismi voisi kääntää ihroittuneet siansilmänsä vaihteeksi peiliin, nuorten moralisointi paskaduunien välttelystä kun on melko halpahintaista. Ongelmat eivät johdu nuorista, vaan kieroutuneesta talousjärjestelmästä, joka voittajien ja häviäjien nollasummapelinä teurastaa keskiluokan.
Yksilö on voimaton rakenteiden edessä, Siltala kuitenkin uskoo nuoriin tulevaisuuden muutosvoimana. Romahtaneet koulusuoritukset eivät kerro koko totuutta: potentiaali löytyy kasvavasta itseymmärryksestä, solidaarisuudesta ja suvaitsevaisuudesta(homofobiakin vähenee koko ajan). Harhaista kuvitella etteivätkö nuoret haluaisi osallistua yhteiskuntaan, rakkaudet vain menevät rikkauksien edelle. Kilpailua heikkouttaan ylistäviä pyrkyreitäkin on, mutta valtavirta näkee statuskamppailussa rintaansa takovat gorillat. Rottaformuloiden pornomaista hedonismia ei tuomita, mutta omakohtaisesti sitä ei haluta. Tätä vasten nykyiset kolmekymppisetkin paljastuvat lukijalle eilispäivän tuotteina typerine asuntolainoineen ja urasuunnitteluineen. Tarpeeton kovuus on vain oravanpyöräläisten surkuteltavaa yritystä olla uskottavia edes omissa silmissään.
Lähdetutkimusvuoren kiikarointi riittävän kaukaa mahdollistaa lukijalle hurjistuttavan spekuloinnin: nuoret näyttävät eroavan niin olemuksellisesti kollektiivisten mielisairauksien rappeuttamista vanhemmista ikäpolvista, että ymmärrettävyyden vuoksi voisi puhua jo kokonaan eri lajista. Homo solidus? Muutos heijastuu aurinkoisimmin perinteisiä maskuliinisuusrooleja ulkoisesti ylläpitävissä kovispojissa. Paatuneimpienkin arvomaailma on halinalleilta varastettu. Kliseitä mukaillen kiusaamiseen ja väkivaltaan ajaudutaan, jos ajaudutaan, pelosta kohdata omat tunteet. Lopulta halutaan vain vastavuoroista rakkautta. Lukijan mieli tulee vallattomaksi: Jos nuorukaiset säilyttävät aikuisuudessa rohkean yhteyden tunteisiinsa, tapahtuu vallankumous: kaikkien tuntema perusurpo, tuo viihde-elektroniikkaa palvova ja statuspenetraatioita metsästävä häviäjä ja ikuinen pikkupoika, kuolee sukupuuttoon osassa jälkiteollisia maita. Perusurpo (ilmaus, jota Siltala ei tietenkään hyväksyisi) on ylihistoriallinen hahmo, sotien tykinruoka ja kaikkien sosiaalisten ongelmien osallinen, joskaan ei aina edes osasyyllinen. Perusurpon katoaminen muuttaisi koko mieskäsityksemme ja se on järisyttävää. Urpojen ja jumppakanojen huonosti pukeutuva, alkoholisoituva ja toisiaan pahoinpitelevä alempi keskiluokka elää nyt elonkaarensa vaaravyöhykkeellä. Näiltä skenaarioilta lukijan on kovin vaikea välttyä, vaikka Siltala esitteleekin uuden, uljaan miehen vain raaja kerrallaan, Frankensteiniksi ryhtymättä.
Muutakin löytyy. Paljon. Psykologisen nyrkkipyykin saa mm. rekkalastillinen teinikulttuuri-ilmiöitä: Harry Potter, anime/manga, emot, vampyyrisarjat, roolipelit… Siltala vaikuttaa nautiskelleen työssään, sillä rankkojakin analyyseja leimaa silmäniskumainen kepeys, kuin taikaiskusta. Professorin tavaramerkki, hämäriltä vaikuttavien yhteisörakenteiden kristallinkirkas sanallistaminen, on oppilaiden iloksi tallella. 2000- luvun tasa-arvoriitelyä seuranneille riemastuttavimmat osiot löytyvät loppuluvuista, joissa Siltala muovailee kausaliteettisuhteita poikien ja nuorten miesten kasvaville ongelmille. Tapa, jolla Siltala kiemurtelee sanavalinnoissaan poliittisen korrektiuden keihäänkärjellä syyllistymättä kuitenkaan kertomatta jättämiseen, on niin kiihkottomalla pokerinaamalla taiteiltu, ettei lukija välty nauruhysterialta: ”Epätasa-arvoisissa yhteiskunnissa miehet ovat suurimmat voittajat ja häviäjät… Naiset eivät tarvitse miestä enää edes elättäjäksi, sillä miesten työmarkkina-asema on huonontunut siinä missä naisten parantunut – koulutuserojenkin takia. Siksi miestarjonta ylittää kysynnän ja nainen voi valita. Se katkeroittaa niitä miehiä, joita naiset eivät huoli.” Pohjoismaissa tasa-arvodebatin suurin tabu, ei-rikkaiden miesten naisia räikeästi heikompi asema länsimaissa, pakottaa huomioimaan faktat julkivalheiden ehdoilla, siksi pariutumisongelma käsitellään silkkihansikkain. Yhdysvalloissa tabulle on kaivettu hautaa jo feministienkin taholta, totuusviiveen Suomessa tutkimukset pysyvät hauskoina. Ja onhan aina Henry Laasanen.
Tuskinpa löytyy ihmistä, jonka uskomuksia teos ei oikoisi.
Juha Siltala: Nuoriso – mainettaan parempi? WSOY, 2013, s. 543.