Matkalla kohti tyhjyyttä
Joka kerta kun uusi Juha Seppälän kirja julkaistaan, odotukseni ovat korkealla. Hänen tuotantonsa taiteellinen taso on pysynyt hämmästyttävän korkeana uran alusta lähtien eikä laskun merkkejä ole näkyvissä. Kaksi edellistä romaania Paholaisen Haarukka ja Mr. Smith olivat Finlandia-palkintoehdokkaina. Matka aurinkoon on Seppälän kahdeskymmenestoinen kaunokirjallinen teos ja se ei ehdolle yltänyt, mutta syy lienee jossain muualla kuin uusimman teoksen taiteellisessa tasossa. Julkisuutta karttava Seppälä ei ole aiempina vuosina saapunut palkintoehdokkaiden julkistamistilaisuuteen, ei anna haastatteluja eikä kierrä markkinoimassa kirjojaan, joten hän on huono kandidaatti myynninedistämispalkinnolle.
Seppälän uusi romaani jatkaa hänen 2000-luvun linjaansa, jossa perspektiivi laajenee yksittäisten ihmisten kuvaamisesta yhteiskunnan tasolle. Kun ensimmäisissä romaaneissa kuvattiin yksittäisten ihmisten pieniä ja ahtaita elämänpiirejä, yleensä kerronnan suodattuessa vain yhden henkilön tajunnan läpi, uudemmissa teoksissa romaanien maailma laajenee ja kerronta muuttuu modernimmaksi. Esimerkiksi romaanissa Ei kenenkään maa yksi kertojista on abortoitu sikiö. Kokeilevuus ei ole yksiselitteisesti hyvä asia, mutta ne kaunokirjalliset keinot, joita Seppälä käyttää, hän myös hallitsee.
Matka aurinkoon -romaanin keskushenkilö on Irma, 81-vuotias kirjallisuuden professori emerita. Teoksesta valtaosa on Irman elämänpettymyksen purkamista. Taaksepäin katsoessaan hän näkee kovin vähän merkitystä elämällään eikä elämän jatkuminen kelvottomissa lapsissa jaksa lohduttaa tippaakaan. Eläkkeelle jäätyään Irma tarjoaa muistelmiaan julkaistavaksi, mutta kustantamolle ne eivät kelpaa. Symbolisesti ele mitätöi Irman elämän ylipäänsä. Kurja avioliitto ja siitä syntyneet lapset, jotka eivät tunnu löytävän paikkaansa maailmassa tekevät työurasta erityisen tärkeän. Ajan henkeen sopivasti Irman elämästä iso osa julkaistaan silppuna eri lehdissä, artikkelikokoelmissa ja seminaareissa. Hänen elämästään tulee prekaari sen jälkeen kun se on jo eletty.
Aviomieheensä Heikkiin Irma suhtautuu kylmäkiskoisen pettyneesti. Heikki on moukkamainen mitättömyys, jonka typeryyden voittaa vain hänen jatkuva esilläolon tarpeensa. Hänen kuoltuaan Irma muistelee avioelämää seuraavasti: ”Perimmäisessä merkityksessä et koskaan tullut minuun, sisälleni, hävisit kuoltuasi, lakkasit olemasta. En milloinkaan jatkunut sinussa etkä sinä minussa. – – Jouduit kerjäämään saadaksesi tuon huonon kokemuksen. Tapasi kerjätä oli kömpelö. Tunnen itseni yhä neitsyeksi, sielullisesti koskemattomaksi naiseksi.” Romaanissa on yksi ainoa kohta jolloin Irma osoittaa jonkinlaista seksuaalisuutta: 62-vuotiaana hän masturboi sen jälkeen kun parikymppinen opiskelijapoika on käynyt hänen luonaan keskustelemassa opinnoistaan.
Lapsiaan kohtaan Irma ei ole armollisempi kuin aviomiestään. Poika Aapo on modernin kaupunkilaisen karikatyyri, joka ”tiesi, mitä kenkiä ja vaatteita hänen kuului käyttää ja mitkä HBO:n sarjat piti katsoa heti kun ne tulivat nettiin, ja hän osasi epäilyksettä rientää äänestämään Pekka Haavistoa, mutta oli asioita, joiden suhteen hän oli ymmällään.” Irman mielestä hänen poikansa on ”useimpien ihmisten tavoin life style -markkinoinnin kävelevä uhri ja käytäntöönpano”. Aapon lapset taas tuntevat korealaista ruokaa, mutta eivät tiedä missä Seinäjoki on. Tytär Hannele kituu huonossa avioliittossa isänsä kaltaisen mitättömyyden kanssa eikä löydä itselleen sopivaa ammattia tai elämälleen suuntaa. Elämänsä sivistykselle omistanut Irma näkee lapsissaan elämäntyönsä merkityksettömyyden. Lapsista on tullut ihmisiä, jollaisia Irma vihaa. Arvio hänen arvostaan kuolemansa jälkeen ei ole järin optimistinen: ”Hän näki myös, ettei hänen kuolemansa merkitsisi pojalle surua, ainoastaan mahdollisuutta kuluttaa.” Pieni pala Irmasta kuitenkin näkee verisiteen tärkeäksi: Hannelen tyttären Caritan kanssa hän lähentyy ja tekee jotain, jonka selvittämiseksi romaani täytyy lukea itse.
Aiemmin Seppälä on kirjoittanut vain yhden romaanin, jossa päähenkilö on nainen, Lurun vuonna 1992. Päähenkilön sukupuoli ei kuitenkaan ole erityisen merkittävä asia, Irmassa on paljon samaa kuin miespuolisissa älyllisesti maailmaa tarkastelevissa päähenkilöissä Seppälän aiemmassa tuotannossa. Tyylillisesti Matka aurinkoon lainaa paljon yhteiskuntatieteen kielestä. Tähän suuntaan Seppälä on selkeästi ollut menossa jo aiemmin, mutta nyt hän on taas askeleen pidemmällä kuin parissa aiemmassa romaanissaan. Sekalaisempi aines, jossa on mm. Irman muistiinpanoja ja Aapon teksti-ideoita ei toimi ja romaani olisi parempi ilman niitä. Mukana on myös jokunen piirros, mutta niidenkin merkitys jää hyvin hämäräksi. Romaanin rakenteen voi toki ymmärtää ilmauksena maailman kaoottisuudesta.
Taideteoksena Matka aurinkoon on aikalaiskuvaus, siis kuvaus sivistyksen merkityksettömyydestä, älyllisestä rappiosta, luokkatietoisuuden katoamisesta, lammasmaisesta alistumisesta ja itsensä alistamisesta. Toisaalta Seppälä kuvaa elämän perimmäistä merkityksettömyyttä ja tyhjyyttä, jota ei voi täyttää mikään eikä kukaan. Seppälän uskolliset lukijat eivät voi teokseen pettyä. Jokaiselle yhteiskunnallisesta taiteesta kiinnostuneelle annan yhden hyvän neuvon: älä kuuntele räppiä, lue Seppälää.
Juha Seppälä: Matka aurinkoon. WSOY, 2014. 261 s.