John Quiggin: Zombitalous

Kuollut aate palttoota kaipaa.

Zombi on ajankäytössään eksyneille televisiosarjojen elävä kuollut. Taloustieteilijä John Quigginille zombi tarkoittaa vaarallista, virheelliseksi todistettua ajattelutapaa, joka perusteellisesta kumoamisestaan huolimatta nousee esiin yhä uudelleen taloustieteissä. Talouszombit ovat erityisen kuolemattomia siksi, että useimmiten niitä ruokkivat elävistä ihmisistä vahvimmat: rahaeliitit, jotka maksavat poliitikot ja tiedemiehet esiliinoiksi. Seuratkaa rahaa niin löydätte zombinkin.
Kotimaassaan Australiassa arvostettuna keskustelijana tunnettu Quiggin on lähtenyt zombijahtiin rautalanka-ansoin, mutta säkin syvyys on pettävä. Arsenaalia on mukana liiaksikin asti. Hyökkäyssuunnitelma on itsessään klassisen tietokirjamainen: Quiggin on paikallistanut mielestään tuhoisimmat zombiajatukset, jotka hän murhaa yksitellen luku kerrallaan, toivomansa mukaan lopullisesti. Lukijalle teoksen rakenteellinen ratkaisu vaikuttaa aluksi ilahduttavalta, mutta selkeys hämärtyy nopeasti tosiasialliseksi näennäisyydeksi, sillä Quiggin ei perustele valintojaan.
Ensiksikin analyysit pomppivat taloushistoriallisesti tavalla, joka näyttäytyy lukijalle mielivaltaisena. Aikalineaarisuus katoaa helposti. Toiseksi kirjoittaja ei millään tavalla erittele kritisoimiensa tai kehumiensa talousteorioiden ja termien valikointia, vaan kaikki kuormassa oleva on vain “merkittävää”, joskus ja jossakin. Keynesiläisyys ja friedmanilaisuus perintöineen ovat yleistietoa, mutta muilta osin lukijalla voi mennä sormi sieraimeen: miksi yhtä, eikä toista? Kolmanneksi esimerkit tunnetuista talouskriiseistä ovat lähes poikkeuksetta tarpeettoman yksityiskohtaisia suurten selittäjien kustannuksella. Kokonaiskuva on paikoin putkiaivoinen, omituinen hybridi, jossa teoria ja käytäntö näyttävät väkisin hylkivän toisiaan samoissa kansissa. Neljänneksi on ilmeistä, ettei Quigginista ole poikkitieteelliseksi analyytikoksi. Hän ampuilee sinne tänne kömpelöitä viittauksia(mm. filosofiaan ja psykologiaan), jotka toki elävöittävät lukukokemusta, mutta nolostuttavimmillaan vain paljastavat ettei kirjoittaja ole viitsinyt lukea sanaakaan itse alkuperäismateriaalia; “Jos poika vihaa isäänsä, kyse on Oidipus-kompleksista, mutta jos hän rakastaa isäänsä, kyse on tukahdutetusta Oidipus-kompleksista. Tällaisten päättelysääntöjen takia freudilaista psykologiaa ei voida koskaan kumota.” Niinpä niin.

Myllynkivimäisten heikkouksien vastapainoksi löytyy ansioistakin kolossimaista raskautta. Tyylillisesti Quiggin on pyrkinyt häivyttämään persoonansa mahdollisimman kauas parrasvaloista, mutta on juuri hurmaavimmillaan itsehillintänsä pettäessä. Erimielisten kyvykkyys on nollattavissa muutamalla ehdottomalla kirouksella, jotka kutkuttavat lukijan nautinnonhalun epäterveitä puolia. Esimerkiksi Iso-Britannian entistä valtionvarainministeriä Nigel Lawsonia Quiggin arvottaa keskinkertaisuutena, joka “tunnetaan nykyään paremmin julkkiskokki Nigella Lawsonin isänä ja ilmastonmuutosta käsittelevän pseudotieteen kannattajana”.
Taloustieteilijä investoi ilkeyteen, kollegat saavat julmimman kohtelun. Kuka valehtelee rahasta, kenen lahjat taas viittaisivat enemmän aliupseerikoulutukseen. Quiggin luonnehtii taloustieteilijöiden ammattikuntaa todellisuudesta vieraantuneiden ylipappien ja huijareiden yhteisöksi, jolle mikään harhaisuus ei ole liian yliampuvaa. Quigginin mukaan ei ole mitenkään epätavanomaista, että tunnustettu talousteoria on täysin paradoksaalinen jo peruspremisseissään.
Taloustieteilijät keskittyvät intohimoisesti abstrakteihin riitelyihin, jotka estävät näkemästä metsää puilta: matemaattiset kaavat lumoavat ihmisen omnipotenssin päiväuneen, jossa markkinatoimijat ovat erehtymättömiä ja todellisuus muutettavissa näppäriksi laskutoimituksiksi. Uskonnollista sekavuutta lähentelevät taloustieteilijät ovat kieltäneet yksinkertaisimman sokraattisen totuuden: tiedä, ettet tiedä. Kokonaisvaltaisesti markkinatalouden ikiliikkujaa ei ymmärrä kukaan, taloustiedekin on lopulta vain arvailua.
Quiggin ei peittelemättömästä halveksunnastaan huolimatta asetu ikuisen pessimistin turvalliseen rooliin. Päinvastoin, hän esittää rohkeasti oman vaihtoehtonsa sekä taloustieteen että – politiikan ongelmiin. Suorasanaisesti, kiertelemättä tai liiallista tulkinnanvaraa jättämättä. Hän uskaltaa jopa luottaa tulevaisuuteen! Tässä on teoksen kumarrettavin ansio. Lukija voi vain ihailla Quigginin avoimuutta, sillä linjanvedoillaan hän myös epäilemättä sulkee monia ovia. Uusliberalismin valtakaudella palikkamaisista perustotuuksistakin muistuttaminen on kuitattavissa “vasemmistolaisuudeksi” tai silkaksi populismiksi. Leimakirves ei pelota Quigginia, sillä hän tietää vastustajiensa olevan itsensä kaltaisia: pieniä ihmisiä, jotka herkästi puuteroivat epävarmuuttaan kuolleilla iskulauseilla ja dogmeilla.

Zombitalous on erikoinen bestseller, koska on vaikeaa suositella sitä kenellekään. Perusongelma juontuu kaiketi kustannustoimittajan liian typistävästä editoinnista, johon aiemmin kuvatut puutteetkin viittaavat. Talousteorioissa täysin ummikoille teos on liian monimutkainen ja harjaantuneille lukijoille sillä ei ole uutta tarjottavaa. Kohderyhmä saattaisikin löytyä kaikista niistä talousasioihin perehtyneistä väittelynhaluisista kansalaisista, jotka kaipaavat tuekseen tappokonemaisia faktoja. Niitä Zombitaloudessa riittää, kovassa, tiivispakatussa muodossa. Quiggin myös opastaa lukijoitaan esittelemällä laajan oppimäärän arvostamaansa talouskirjallisuutta, johon jatkaa. Tampereen yliopiston taloustieteen ja sosiologian yhteiskurssin hedelmänä syntynyt, taidokas käännöstyö puolustaa paikkaansa ajankohtaisena populaaritieteellisenä julkaisuna.
Ei tarvitse mies edes kuokkaa, kun parit verot pois – huutelijaa kuoppaa.

John Quiggin: Zombitalous, Vastapaino, 2014, s. 342.