Mykkäteatteria liikkeen voimalla
Joensuun Ylioppilasteatterin näytelmä Tango de los Corazones Dolorosos sai ensi iltansa intiimissä Teatteri Satamassa auringon paistaessa keväisenä lauantaina 10.5. Rajattu ja kodikas tila vie katsojat aivan näyttelijöiden eteen ja keskelle näytelmän musiikkia. Tämä onkin tärkeää nautinnolle, koska kyseessä on puheeton näytelmä. Sanojen puuttuessa selkeys ja kerronta haettiin muualta. Yksinkertaisessa musta-valkoisessa lavastuksessa hahmot erottuvat selkein asusteellisin yksityiskohdin, jotka muun puvustuksen tavoin seuraavat lavastuksen väriteemaa. Myös näytelmän juoni pysyy suurilta osin yhtä selkeäjakoisena. Köyhien sorrettujen kärsimys on sysimustaa ja rakkaus, joka sen keskellä siitä huolimatta kukoisti, hehkui lämpöä.
Muinaiset myytit ja yhteiskuntakritiikin klassiset ainekset sekoittuvat tarinassa. Valta esitetään joko sokeana tai julmana, köyhät ovat hyväsydämisiä ja liian nöyriä sekä rakkaus ylittää kaikki rajat. Jälkimmäistä edustavat näytelmän pääpari Daniel, jota näyttelee pääasiallisesti Teemu Heikkinen, ja Emilia, jota näyttelee Isabel Muñoz. Ensimmäinen edustaa periaatteessa hyvää ihmistä hektisen ja alistavan oravanpyörän keskellä, jonka sattuma ajaa kohtamaan Emilian, köyhää perhettään elättävän hyväsydämisen realistin. Elämä ajaa heidät kohtaamaan, joutumaan salaliiton kautta fasistisotteisesti johdetuille vankileireille ja lopulta messiaanisten vaiheiden kautta muuttamaan maailmaa rakkaudellaan.
Puheen puuttuessa näytelmä pyrkii ilmaisemaan itseään erilaisen keinoin. Taustalla soiva musiikki on normaalia suuremmassa roolissa paitsi rytmittäen kohtauksia myös luoden tunnelmaa. Musiikin lisäksi tietenkin liikkeet toimivat viestintänä: tanssi ja elehdintä saavat sanojen jättämän tilan, tosin jälkimmäinen olisi voinut välillä jäädä vähemmälle intiimissä ympäristössä. Erityisen toimiva vaihtoehto sanoille on Danielin mielentilojen esittäminen eri näyttelijöiden muodossa. Heikkisen, Juho Ihalaisen ja Michael McKeoughin vaihtumiset lavalle ovatkin näytelmän mieleenpainuvimpia hetkiä, esimerkiksi sliipatun ja limaisen Ihalaisen Danielin fyysinen akrobatia jää mieleen, mutta kirkkaimpia tähtihetkiä ovat kohtaukset, joissa Danielin kaikki miltei freudilaiset mielenosapuolet pääsevät esiintymään.
Näytelmä tarjoaa varsin miellyttävän kaksi ja puolituntisen melkein sanattoman teatterin parissa. Se tosin voisi olla hieman lyhyempi. Nyt kurjuuden korostukseen käytetään hieman liikaa aikaa ja, vaikka hahmot oppii hyvin erottamaan toisistaan, muutama rooli ja muutama kohtaus vähemmän tehostaisivat pakettia. Sanaton toiminta toimi hyvin, mutta toisaalta tarina ja miljöö tarjoavat ehdottomuudessaan selkeän esitettävän. Hektinen yhteiskunta ja sen rattaissa pyörivät eriarvoiset ihmisethän ovat jo mykkäelokuvista tuttua kuvastoa. Pieniä ongelmia sanattomuudessa on ehkä havaittavissa eikä näytelmää aivan ilman puhetta, vaikkakin nauhoitettua, pääse loppuun. Tango De Los Corazones Dolorosos toimiikin parhaiten silloin, kun se ei toimi sanojen logiikalla. Kun kaikki ei ole selkeää, sanoja ei edes muodosteta näyttelijöiden turhaan avautuvilla suilla sekä tanssi ja liike ovat pääosassa, näytelmä tarjoaa parhaan antinsa.