Viihdyttävä katsaus ylioppilasteatterilaisuuteen
Toimittajien keskuudessa yleinen viisaus kuuluu, että jutut toimittajista kiinnostavat ainoastaan toimittajia. Sama viisaus on jossakin määrin sovitettavissa teatteriin. Joensuun ylioppilasteatterin Tämä on teatteri eikä mikään talo, näytelmä näytelmän tekemisestä tuskin on kaikille mieleen. Voin jo korvissani kuulla mielensäpahoittajien valitukset siitä, kuinka siellä pieni yyteepiiri tekee itselleen kivaa. Onneksi siitä ei lopulta ole kyse, vaikka vaikuttaa siltä, että hauskaa tekijöillä on ollut.
Tiina Lampénin ohjaama sekä työryhmän kanssa käsikirjoittama teos on toteutukseltaan rehellinen, luova ja ajoittain herkullisen itseironinen. Lisäksi tuntuu, että näytelmän katsomalla saa oikeasti hiukan paremman kuvan siitä, millainen paikka Joensuun ylioppilasteatteri on. Ei suorasta kerronnasta, mutta rivien välistä.
Hiukan löysähän näytelmä on dramaturgisesti. Olisi sen voinut tehdä selvästi kunnianhimoisemminkin. Kummastelin sitä, että Joensuun ylioppilasteatteri tekee teatteriesityksen Joensuun ylioppilasteatterista, mutta näyttelijät eivät toimi lavalla omilla nimillään. Kiehtovamman ja taiteellisesti kunnianhimoisemman, mutta toki sekä tekijälle että katsojalle vaikeamman teoksesta olisi saanut jos teatterilaiset olisivat heittäneet konkreettisesti peliin omat persoonansa. Toisaalta sellaisen vaatiminen olisi ehkä kohtuutonta. Ja kyllä teoksessa tietenkin oli sitä oman persoonan peliin heittämistä, mutta turvallisemmin. Tällä tavalla toteutettuna teos jäi kevyeksi viihdenäytelmäksi.
Viittaukset paikoin hyvinkin kauas ylioppilasteatterihistoriaan tuovat kokonaisuuteen ajallista syvyyttä, joka tosin taitaa jäädä vähän hämäräksi keskivertokatsojalle. Tuskin yleisöön sattuu kauhean montaa sellaista, joka kävi aikoinaan Montussa katsomassa sen Mikael McKeoughin mainitseman ylioppilasteatterin tulkinnan Anton Tšehovin Kirsikkapuistosta. Sivumennen sanoen sen Kirsikkapuiston näkemättä jääminen ei ole korvaamaton menetys. Kaikesta huolimatta 40-vuotisjuhlavuonna ensi-iltansa saavassa teoksessa lukuisat viittaukset historiaan ja menneisiin teoksiin toimivat erinomaisesti.
Tämä on teatteri eikä mikään talo etenee itse asiassa kestonsa aikana hyvin vähän. Toteemi-nimistä näytelmää tekevä porukka ei saa hommaa millään alkulauseita pitemmälle ja välillä paetaan erilaisiin takaumiin tai muuten vain sekoillaan. Näytelmä on henkilövetoinen ja lähes jokaisen hahmon henkilökohtaiset kipupisteet ehditään ruotia. Tietenkin mukaan on ympätty myös näytelmää varten tehty ylioppilasteatteriaiheinen laulu, joka ei edes ole vaivaannuttava!
Yleisöä ei yllättävää kyllä ole kirjoitettu kovin konkreettiseksi osaksi teosta. Tai kyllähän se tuo näytelmän aika likelle kun krapulainen ohjaaja tulee melkein syliin huokailemaan ja vapisemaan kärsivänä, mutta aika vähän teoksessa otettiin yleisöön kontaktia. Eikä se ohjaaja kyllä haissut vanhalle viinalle, että taisi vain näytellä. Järin suurella innolla en yleensä sellaiseen suhtaudu, mutta tähän teokseen rohkeampi yleisön osallistaminen olisi tuonut lisätehoa.
Yksittäisistä näyttelijäsuorituksista ei teoksessa ole paljoakaan kritiikkiä annettavana, mutta ei myöskään erityistä suitsutusta suitsutettavana. Erityisen koville ei teos näyttelijöitä laita. Erik Lintu rauhallisine olemuksineen pitää teosta henkisesti kasassa kaiken kaaoksen keskellä ja toinen teoksen peruspilareista on varmaotteinen ja lämpöä huokuva Ida Käkelä. Timo Villanen tekee hetkittäin todella vaikuttavaa työtä kohdissa, joissa näyttelee näyttelemistä. Silmiin syttyvä kipinä vetää huomion puoleensa tehokkaasti. McKeoughin avautumiskohtaukset ovat riemukasta katseltavaa, vaikka aina ei voi olla ihan varma, missä kohtaa hän näyttelee ja missä kohtaa aidosti avautuu. Ensi-iltahapuilua näyttelijöillä oli sen verran kuin ensi-illoilta on oppinut sietämään, eli ei häiriöksi saakka.
Teos ei kannusta ajattelemaan tai haasta katsojaa, mutta se on kaikkinensa varsin hauska, hyvin kevyt ja tarpeeksi viihdyttävä. Tästä luvattiin kevyt välipala ylioppilasteatterin juhlavuoteen. Se lupaus pidetään.