Synkissä vesissä ja pään sisällä
Sen taso on aina äärimmäisen vaihteleva, mutta siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi Joensuun ylioppilasteatterin lyhytnäytelmäkokonaisuus Pisarat kuuluu aina Joensuun teatterivuoden kiinnostavimpiin tapauksiin. 40 vuotta täyttävä Joensuun ylioppilasteatteri ei petä tälläkään kertaa. Yleistunnelmaltaan Pisarat on aiempaa kenties synkempi ja psykologisempi. Tämän sanon sekä kehuna että kritiikkinä, sillä osassa teksteistä synkkiin vesiin tai pään sisään mennään huolestuttavan heppoisin eväin.
Niina Turusen käsikirjoitus ja ohjaus Sisällissota on teemaltaan kiehtova, joskaan ei erityisen omaperäinen. Päähenkilö (Katrina Immonen) kamppailee erilaisten dualismien ristiriidoissa. Id (Sami Nousiainen) vastaan superego (Emmi Nylund), järki (Severi Ollikainen) vastaan tunne (Iida Niemi) ja hyvä (Krista Karppinen) vastaan paha (Jonna Tykkyläinen). Turusen teksti hahmottelee jonkinlaista kehityskertomusta, jossa päähenkilö vaikeuksien kautta saa taltutettua nämä perkeleensä, mutta sitten lopulta ymmärtää niiden olevan kaikesta huolimatta osa itseään, ja kulkee jatkossa kenties enemmänkin niiden kanssa kuin niiden ohjaamana. Perusasioiden parissa askarteleva, ja fyysisyyteen pyrkivä lyhytnäytelmä voisi olla hyvinkin tehokas, mutta kunnianhimottomalta tuntuva ohjaus ja Juho Ihalaisen keskeneräiseltä vaikuttava koreografia latistavat kokonaisuutta. Lopputulos on hiukan kömpelö, eikä näyttelijöistä saada kaivettua heistä löytyvää potentiaalia. Hiukan tökerösti toteutetut siirtymät kohtauksesta toiseen särkevät teosta entisestään.
Huone sukeltaa Joensuun ylioppilasteatterille epätyypillisesti keskiajalle sijoittuvan traagisen romantiikan pariin. Rakkaus siinä on voimassaan ja intensiteetissään tuhoava voima. Hanna Kauppisen teksti on vieläpä vakavissaan vailla mitään hipsteri-ironiaa. Minna Kietäväinen onnistuu ohjauksessaan hetkittäin tavoittamaan kunnollista melodraaman tuntua, josta iso kiitos kuuluu tietenkin tunteikkaat ja hapuilusta huolimatta onnistuneet roolityöt tekevälle pääparille Karri Kejoselle (Henri Higgs) ja Emma Perssonille (prinsessa Elisabeth West). Ongelmaksi lyhytnäytelmässä muodostuu, että Pisarat-kokonaisuuden osaksi se ei kovin hyvin istu. Romantiikalla kyllästetty melodraama on kovin etäällä elämänmakuisista ajatuksista, tunteista ja mielen järkkymisistä, joihin kokonaisuus muuten pureutuu.
Naapuri on samalla hämmentävin ja paras Pisaroiden lyhytnäytelmistä. Runomuotoon kirjoitettu teksti alkaa keveänä komediana ja etenee puolihuolimattomasti tavattoman synkkiin ja traagisiin teemoihin, jatkaen Huoneen tuhoava rakkaus -teemaa ilman minkäänlaista melodraamaa. Kevyenä ilotteluna alkava hauska runomuoto kehittyy äkkiä tehokeinoksi, joka on pakko ottaa vakavasti. Anna Ryynäsen teksti on rauhalliseen tahtiin avautuva, mutta loistava, ja rytmi on hyvä. Ryynänen onnistuu ohjauksessa erinomaisesti. Urho Heinonen on hillityn vähäeleisenä kertojana loistava ja näyttelijät Tuomas Uusitalo Jukkana ja Karri Kejonen Saulina tekevät vakuuttavaa työtä. Tarina on aidosti kauhistuttava ja synkkä – pääasiassa hyvällä tavalla. On vaikea arvioida, mitä kirjoittaja tällä haluaa sanoa, mutta toteutus on upea.
Tuija Lappalainen vastaa Pisaroiden parhaasta yksittäisestä roolisuorituksesta mielenterveysongelmastaan kertovana tyttönä Eveliina Rikkisen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa teoksessa Pölyä. Huomio kiinnittyy myös taustaroolia tekevään Severi Ollikaiseen, josta huokuu jonkinlaista vaikeasti määriteltävää karismaa, vaikka rooli sinänsä on pieni. Ollikaiselle soisi merkittävämmänkin roolin jossain tulevassa teoksessa. Itse teksti muistuttaa enemmän valistushetkeä kuin näytelmää. Draamankaari kehitellään päähenkilön kamppailusta pakko-oireitaan vastaan, ja taustalla olevana yhteiskunnallisena ongelmana on se, ettei pakko-oireista häiriötä usein osata vielä tunnustaa sairaudeksi. Lopulta tekstin loppu onkin outo. Todellako pakko-oireisen häiriön voi vain huutaa pois?
Kati Valliuksen dramatisoima ja ohjaama Ne jotka elävät ikuisesti perustuu kokonaan CMX:n sanoittajana ja laulajana tunnetun A.W. Yrjänän teksteihin, joista sekoitetaan uudelleen näyttämölle jonkinlainen tarinankaltainen. Kokeilu on kiinnostava, mutta lopulta teoksesta jää käteen lähinnä 90-luvulta tuttujen ja jossakin määrin ällönostalgisten lyriikanpätkien bongailu. Kunnollista tarinaa tai henkilöitä ei runosekamelskasta hahmotu. Jonkinlaisena ylistyslauluna Yrjänän runoudelle tämä voisi toimia, jos arvostaisi Yrjänää runoilijana hiukan enemmän. Veera Ylöstalon maskeeraus kiinnittää teoksessa huomion hyvällä tavalla, vaikka yleensä maskeerauksen huomaa vain jos se epäonnistuu. Siitä ja Valliuksen rohkeudesta kokeilla pisteet tälle teokselle.
Väliajan jälkeen aloittanut Valliuksen Ne jotka elävät ikuisesti oli outo, eikä siis täysin hyvällä tavalla, eikä seuraava teoskaan saa oikein otetta lyhytnäytelmäkokonaisuuden ensimmäisellä puoliskolla parhaimmillaan nähdystä intensiteetistä. Maiju Haverisen käsikirjoittama ja Jenna Kontisen ja Haverisen ohjaama Myrsky ei oikein pysy kasassa, vaikka se voisi olla todella hyvä. Tekstistä on hiukan vaikea hahmottaa, että kuka helvetti esimerkiksi on Vellu (Krista Karppinen), ja teos jättää ilmeisesti tarkoituksella hiukan epäselväksi, ollaanko koko ajan päähenkilön Myrskyn (Noora Lehti) pään sisällä vai fyysisessä todellisuudessa. Ilona (Katrina Immonen) tarjoaa Myrskylle elämää ja muut henkilöt Pomon (Unto Koskinen) johdolla suorittamista. Sinällään tekstissä on siis osuvaa nykyisen vieraantuneen yhteiskunnallisen todellisuuden kritiikkiä, mutta teos itse ei oikein herää eloon, eivätkä näyttelijät oikein löydä roolejaan.
Toivo Haimin pseudonyymillä T.H. Korstén kirjoittama ja ohjaama Jälkeen perustuu Andy Weirin novelliin The Egg. Päähenkilö (Samu Heikinmatti) on juuri kuollut auto-onnettomuudessa ja teos rakennetaan hänen jumalan kanssa käymästään keskustelusta. Teos ammentaa ajatuksesta, että vain minä olen olemassa. Järin syvälliseen pohdintaan ei silti upota, vaan keskiluokkaisen miehen kuolemisen seurauksia ja sitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ruoditaan kevyesti jutustellen. Näyttelijäntyö tehdään vähäeleisesti, jopa tietoisesti alinäytellen. Pääasialliseksi ongelmaksi muodostuu se, että Weirin novelli ei ole kovin hyvä tai oivaltava. Haimi saa ohjaustyöllään revittyä siitä sentään jotain kiinnostavaa irti ja piristää teostaan alkuperäislähdettä paremmaksi. Toisaalta joidenkin Haimin omien, muun muassa hänen eurovaalikampanjassaankin viljelemien vakioläppien upottaminen tekstiin pistää silmään hiukan ärsyttävällä tavalla ja jättää happaman brändäämisen maun suuhun. Yleisö kyllä hörähti, joten kaipa ne saavuttivat tavoitteensa.
Tässä viimeisessä teoksessa käy ilmi, että Pisaroiden välijuontaja onkin juuri se jumala, jonka kanssa tuore vainaja keskustelee. Pisarat niputetaan kauniisti ja tyylikkäästi kokonaisuudeksi tekemättä siitä väkisinväännetyn tuntuista. Pisaroiden dramaturgiasta sekä vlijuontojen käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastannut Ida Käkelä on tehnyt apulaisdramaturginsa Iiro Tuovisen kanssa hyvää työtä. Kokonaistoteutus on todella hyvä, eikä seitsemän näytelmän kokonaisuus tunnu parin tunnin kestossaan missään kohtaa liian pitkältä. Suosittelisin tätä kyllä kaikille muutenkin, mutta aidosti ja vilpittömästi voi sanoa, että lipun hinta kannattaa maksaa vaikka pelkästään Ryynäsen Naapurista.