Hallitusti rikkinäinen kokonaisuus
Väitin Joensuun ylioppilasteatterin Pisaroita jo etukäteen vuoden kiinnostavimmaksi teatteritapaukseksi Joensuussa, vaikka tästä on tulossa muutenkin erityisen mielenkiintoinen teatterivuosi. Ensi-illan jälkeen voi todeta, että olin luultavasti oikeassa. Yhdestoista Pisarat yllätti. Se ei sinänsä ole uutinen, sillä Pisaroiden luonne kantaa aina mukanaan yllättävyyttä. Uutinen sen sijaan on se, että se yllätti hallitulla kokonaisuudellaan ja valmiudellaan.
Usein Pisaroita on leimannut tietty keskeneräisyyden tunnelma. Ei sellaisella hyvällä loputtomasta potentiaalista viestivällä tavalla. Se vain on oikeasti ollut keskeneräinen.
Hyvä havainto, ei muuta
Mikael McKeoughin kirjoittama ja Satu Kristerssonin ohjaama pureutui pisaroiden kokonaisteemaan, riittämättömyyteen hyvin konkreettisella otteella, luotaamalla yhteiskunnan kilpailuhenkisyyttä ja yksilösuorituksen korostamista. Lyhyeen tekstiin oli kirjoitettu neljä tarinaa, jotka eivät teeman sivuamisen lisäksi liittyneet toisiinsa ja näytelmästä jäi hieman ohut siivu käteen. Ei vähiten siksi, että jotenkin odotti niiden tarinoiden kietoutuvan yhteen tai edes risteävän.
Loputon jonkin auktoriteetin määräämään suuntaan juokseminen, joka nykyisen finanssikapitalismin sykleissä alkaa uudestaan kerta toisensa jälkeen ja jossa maali pysyy aina näkyvissä, mutta tavoittamattomissa, on sinänsä tarkkanäköinen havainto yhteiskunnasta. Tarina ei vain edennyt havainnon tekemisestä mihinkään. Hahmot ja heidän tarinansa jäivät karikatyyrien tasolle, ja tässä tapauksessa se ei tuonut tehoa, vaan koitui teoksen tappioksi.
Ylioppilasteatteriuransa aikana näyttelijänä huimasti kasvanut Unto Koskinen kannatteli teosta varmoin ottein, vaikka hänen hahmonsa kertoma tarina Voitosta oli kiehtovuudestaan huolimatta se tekstin irtonaisin. Jenna Kontinen ja Emilia Kuutti olivat saaneet vaikeat roolit hoidettavakseen ja intensiivinen heittäytyminen roolin vietäväksi onnistui heillä vain paikoitellen. Timo Villanen hallitsi hyvin sen mitä teki, mutta jäi tunne, että olisi voinut tehdä hiukan enemmän. Roolityö jäi ehkä tarpeettomankin lakoniseksi, vaikka tyylivalinta sinänsä toimikin.
Vavisuttava roolityö
Ulkopuoli herätti ennakkoon suuresti ennakkoluuloja. Pisaroiden promokuvissa nähty nainen, omena ja punainen mekko saivat odottamaan väsähtänyttä, joko mukanokkelasti tai tekotaiteellisesti kliseisillä teemoilla ratsastavaa ja hyvin vaivaannuttavaa teosta. Onneksi se mielikuva pysyy jatkossakin vain mieli- ja muistikuvissani eräästä pääkaupunkilaisesta ylioppilasteatterista.
Teksti ei lyönyt silmille kuluneita teemoja, vaan pohti ulkopuolisuuden tunteita ja sosiaalisen loputonta vaikeutta hienovaraisesti tulkitsevalla otteella. Kerttu Pyy oli vavisuttava porautuessaan vähäeleisen varmasti katsojan tajuntaan. Hän hoiti vaativan ja yksin suoriutumista ja vastuun kantamista edellyttävän roolinsa vakuuttavasti.
Tehokkaasti rautalangasta
Sitten kun kahden ensimmäisen teoksen perusteella ehti jo kuvitella, että ollaanpas tässä nyt sinänsä laadukkaalla, mutta aika sovinnaisella linjalla Pisaroissa, niin Pasi Toivasen kirjoittama ja Tiina Lampénin ohjaama Ihmisnukke vetäisi maton jalkojen alta. Onneksi.
Tekstin maailmankatsomuksen jonkinlainen vääjämättömän synkkyyden ja fatalismin tuntu yhdistyi ohjauksen ja näyttelemisen paikoin hyvinkin absurdeihin elementteihin. Tuomo Salonen teki pientä hapuilua lukuun ottamatta vahvan työn ja erityisesti hänen tanssiesityksensä oli ilahduttava, hämmentävä ja sopivalla tavalla kysymyksiä herättävä. Absurdi tanssiesitys oli alleviivaava, mutta havainnollinen. Eihän kaikenlaisten kummallisuuksien tekeminen palkkansa eteen ole mikään vain esiintyvien taiteilijoiden ilmiö, vaan yleinen työelämän vaatimus, jota ihmisten sumeilematon ohjastaminen ja asetteleminen haluttuihin asentoihin tehokkaasti rautalangasta väänsi.
Yhtäkkiä himoitsen Aromipesää
Väliajan jälkeinen Risto Saravon käsikirjoitus ja ohjaus Rakkaus paketissa nojasi teoksista selkeimmin komiikkaan ja Iiro Tuovisen kykyihin komedian saralla. Tuovinen hoiti hommansa hyvin ja onnistui välittämään tv-shopin yökatselun laukaiseman hektisen elämän suorittamisen hyvin. Saara Janhila vastanäyttelijänä teki kuin varkain hiljalleen kehittyvän, hienon ja hauskan roolityön. Ja loppuun kerrottiin huono Joensuu-aiheinen vitsi. Niitä on aina syytä peukuttaa.
Outo ja upea tunnelma
Piinaavasti nimetty Oona Haataisen kirjoittama ja Teemu Heikkisen ohjaama Livin’ La Vida Loca, joka toimi Pisaroiden ankkurina oli vaikeasti määriteltävällä tavalla koskettava, katsojan iholle tunkeva ja ajatuksia herättävä teos, jonka monikansallinen esiintyjäkaarti ammensi perusnäyttelemistä selkeämmin itsestään ja persooniensa palasista. Hullun näytteleminen on samaan aikaan hyvin helpon tuntuista, mutta varmasti vaikeaa ja kuluttavaa, koska oma hulluutensa kai sinne näyttämölle on kaivettava ollakseen uskottava?
Hanna Kauppinen kanteleineen, Mikael McKeough kitaroineen, Isabel Muñoz silkalla ilmaisuvoimallaan ja äänellään, Sami Nousiainen perkussioineen ja Albert Kajava lakonisella ja hiukan etäisellä omalaatuisuudellaan loihtivat näyttämölle kiehtovan, oudon ja upean tunnelman. Varsinainen tarina jäi rikkinäiseksi ja omituisuuksien laikuttamaksi. Varmaankin tarkoituksella. Esimerkiksi Muñozin espanjankielisen monologin McKeough ja Nousiainen suomensivat tahallaan väärin. Ratkaisu jäi kummastuttamaan, kun oletuksena ei varmaankaan ole, että yleisö ymmärtäisi espanjaa?
Pisarat oli kiedottu hienosti eteneväksi tarinaksi, joka ei tarvinnut johdonmukaisuutta tai kokonaisjuonta välittyäkseen kokonaisuutena. Siirtymät teoksesta toiseen sujuivat luontevasti ja töksähtelemättä ja hyvä rytmitys vetäisi mukaan. Kun on kyse perinteestä, joka yksi tarkoitus on antaa uusille tekijöille tilaisuus kokeilla kykyjään, on selvää, että taso vaihtelee, joskus voimakkaastikin. Vaihtelua oli nytkin, mutta viimeistelyn ja huolellisuuden tuntu läpäisi koko Pisarat.
On vaikea sanoa, kuinka paljon tällä on tekemistä sen kanssa, että tällä kertaa Pisaroilla oli kokonaisuudesta vastuuta kantava dramaturginen vastaava Ville Rautiainen ja vielä Tuomas Heinola apulaisdramaturgina. Selvää on, että ainakin kokonaisuus oli nyt ehjempi kuin pisaroissa kenties koskaan aiemmin. Jotain niiden yyteeläisten juomaveteen on viime aikoina sekoitettu. Toivottavasti jatkossakin.
Sivuhuomiona on vielä mainittava, että Joensuun ylioppilasteatteri hoitaa tuotesijoittelunsa niin ihastuttavan härskisti ja suoraviivaisesti, että sitä on mahdotonta paheksua millään tavalla.