Vakavampi, kypsempi ja koskettavampi
Kymmenvuotiaaksi kasvanut lyhytnäytelmäkokonaisuus Pisarat kääntää kelkkaa aiempaa vakavampaan ja kypsempään suuntaan. Aiemmilta vuosilta mieleen painunut enemmän tai vähemmän yhteiskuntakriittinen, joskus lähes itsetuhoinen karnevaalihenkisyys jää tällä kertaa vähemmälle, mutta kriittisyydestä on pidetty kiinni ansiokkaasti. Sitä on jopa jalostettu.
Tällä kertaa Pisaroilla on dramaturginen vastaava, Samu Heikinmatti. Se näkyy aiempia vuosia eheämpänä kokonaisuutena, vaikka lyhytnäytelmät sinänsä eroavatkin toisistaan paljon. Toimiva ratkaisu on levittää yksi pienoisnäytelmistä, Joensuun paskimmat poliisit (ohjaus: Anna Estola) koko kokonaisuuden läpi kulkevaksi tarinaksi. Näytelmä sopii hyvin kokonaisuuden paketoivaksi liimaksi, koska se on tämänkertaisista kenties perinteisintä Pisarat-materiaalia. Perinteisintä myös siinä mielessä, että se ei tunnu tavoittavan potentiaaliaan vaan jää tarjonnaltaan hiukan ontoksi kehykseksi. Kun teksti sijoittuu Joensuuhun, niin siihen toivoisi jotain ajankohtaista kriittisyyttä tai muutakin paikallisuuden tuntua kuin muutaman kaupunginosan nimien pudottelun.
Nyt lyhytnäytelmä ei voi oikein osua mihinkään maaliin, kun maalia ei ole missään vaiheessa täsmennetty. Näyttelijät Tiina Lampén ja Iiro Tuovinen rakensivat ensi-illassa tunaroivista poliisihahmoistaan hyvin sympaattiset. Luotiliivit ovat Tuovisen esittämän uran ehtoopuolella olevan sankaritekoja vaille jääneen miehen identiteettiä kasassa pitävänä objektina hieno. Vainoharhainen kuvitelma jatkuvasta uhasta edellyttää suojautumista ja mahdollistaa turvallisuudentunteen sekä surkeahkon tilanteen hyväksymisen.
Lotta Luukan ohjaus Koti sukeltaa keskustelemisesta ja toisen huomioimisesta luopuneeseen perhehelvettiin ja yrittää lähelle, mutta jää ikävä kyllä hiukan etäiseksi. Luukka on on hahmottanut jalokiven Saija Liikan ja Saija Ruotasen sinänsä kiinnostavasta tekstistä, mutta monta särmää on siitä jäänyt hiomatta. Ehkä siksi näyttelijätkin tuntuvat olevan vielä hiukan irti rooleistaan.
Tieteishenkinen Tabula Rasa NYT! lepää lähes täysin Teemu Heikkisen suorituksen varassa. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Eetu-Pekka Parkkisen ohjauksessa Heikkinen näyttelee miestä, joka tahtoo hävittää möröt menneisyydestään pyyhityttämällä muistinsa. Kokonaisuus toteutetaan hallitusti ja tyylikkäästi, mutta lopulta tarina ei jätä paljoakaan käteen. Mitään ei oikein saada sanottua. Heikkinen itse on heittäytymiseen kykenevä ja ilmaisuvoimainen näyttelijä, mutta innostus tuppaa viemään häneltä selkeän artikuloinnin taidon. Epäselvä ilmaisu ei onneksi juuri vie tekstin ymmärrettävyyttä, mutta häiritsee välillä pahasti.
Improvisaatio on improvisaatiota. Ei siitä ole tarkoituskaan tietää, mitä on tulossa, mutta Arvomme me ansaitsemme –lyhäriltä odotin silti enemmän. Periaatteessa se oli osuvan viiltävää kritiikkiä tosi-tv -yhteiskuntaa kohtaan, jossa ihmiskohtaloita läpivalaisemalla tuotetaan sosiaalipornoa. Kokonaisuus jäi kuitenkin hajanaiseksi ja hiukan vaivaannuttavalla tavalla oudoksi. Luultavasti porukka hioutuu muutamassa esityksessä niin, että improvisointi esitystilanteessa sujuu vapautuneemmin. Nyt se oli selvästi vaikeaa, mutta sellaisia pilkahduksia siellä oli, että en heittäisi vielä kirvestä kaivoon.
Mikael McKeoughin pakkoliikkeenomaiset maneerit viihdeohjelman juontajan roolissa tuntuivat aivan irtonaisilta. En tajunnut.
Jarkko Sirainen kuvaa käsikirjoittamassaan ja ohjaamassaan Hikikomero –pätkässä mitä tapahtuu ujon ja hiukan nörtin nuoren miehen päässä kun hän käy kamppailua yhteiskunnan asettamia odotuksia ja vaatimuksia vastaan ja kerää vääränlaisuudestaan huolimatta rohkeutta pyytää tytöltä puhelinnumeroa. Unto Koskinen tekee hienon, koskettavan roolin. Koko pätkän toteutus on kiehtova kun mielikuvitus (Tiina Tiljander) naamio kasvoillaan piiskaa häntä luovuttamaan. Myös Maija Yrjölä onnistui tekemään mieleenpainuvan työn roolinsa pienuudesta huolimatta. Silläkin vähällä tuntui, että hänen roolihahmonsa tuli hämmentävän syvällisesti yleisölle tutuksi.
Se tavallinen tarina (ohjaus: Marja Kuokkanen) on se Pisaroiden historiassa käänteentekevä teos. Sanattomassa tylyydesssään se on äärettömän tehokas kuvaus yksin lapsensa kanssa kotiin eristetyn äidin ahdingosta ja hajoamisesta. Tarina sanoo ilman vuorosanojakin asiansa suoraan, eikä armahda katsojaa edes onnellisella lopulla. Viimeinen kuva, jossa päähenkilö asettuu hirveyksien jälkeen nukkumaan onnellinen hymy kasvoillaan pakottaa ajattelemaan melko perustavanlaatuisia kysymyksiä. Tunnelma on unenomainen, mutta ei epätodellinen tai etäännyttävä. Enemmänkin kuin pintaan pyytämättä pulpahtava tukahdutettu muisto. Kauheudessaan harvinaisen kaunis lyhytnäytelmä.
Risto Saravuon ohjaama, käsikirjoittama ja äänisuunnittelema Hissi puolestaan kertoo varsin suoraviivaisesti ja ytimekkäästi sekoamisesta. Nykyisen työelämän piinaava luonne tulee esiin, vaikka sitä ei rautalangasta väännetä. Teemu Närhi joutuu haastavaan paikkaan sekoavana toimihenkilönä ja hoitaa homman todella hyvin. Vasta lopussa käy ilmi, että kyseessä on sekoaminen, eikä todellinen keskustelu hissin kanssa. Ja tämän epävarmuuden tilanteen luonteesta onnistuu myös Närhi hienosti välittämään. Hissille on lisäksi annettava plussaa käsiohjelmaankin päätyneestä valloittavasta runonpätkästä.
Hissi, Hikikomero ja erityisesti Se tavallinen tarina toimivat lähes oppikirjaesimerkkeinä tällaisen lyhytnäytelmämuotoisen ilmaisun vahvuuksista. Kun aikaa ei ole paljon, on mentävä tehokkaasti asian ytimeeen ja ilmaistava turhia jahkailematta suuriakin asioita.
Henkistä ikää Pisaroilla tuntuu nyt olevan huomattavasti enemmän kuin ikävuosia. Joensuun ylioppilasteatterin laidasta laitaan vaellelleesta perinteestä on onnistuttu jollakin ihmeen kaupalla siivilöimään lavalle paljon parhautta. Ei sillä, ettei tässä puutteita olisi, mutta lähinnä lunastamattomana potentiaalina, ei huonoutena sinänsä. Kyllä tätä kehtaa suositella.
Aiemmat Pisara-arviot:
Etsivät Pisarat: Miksi ohjaajat eivät ohjaa?
Loistavuutta hipova sekopäinen karnevaali