Hiomaton timantti
Joensuun ylioppilasteatterin Perusnaiivi on pääpiirteissään aivan kotonaan Joensuun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, mutta toisaalta taas ei. Tason suhteen ei teos jää merkittävästi jälkeen kaupunginteatterin omista tuotannoista. Amatööriys onnistutaan tekemisen ja sanomisen intohimoisuudessaan tekemään enemmänkin vahvuudeksi kuin heikkoudeksi. Anna Estolan ja Niko Rotkon käsikirjoittama ja Estolan ohjaama teos on saanut inspraationsa Erlend Loen Supernaiivista, mutta sovituksesta ei ole kyse. Teksti on selvästi kirjoittajien oma.
Näytelmä on Peten (Antti Suvanto) kehityskertomus. Pete on omaan kerrostaloyksiöönsä sulkeutunut nörtti, joka pelaa varmaan päälle ja pysyy omassa maailmassaan. Näytelmä keskittyy tutkimaan sitä, pitäisikö Peten tulla pois kuplastaan. Loppuratkaisu antaa kysymykseen viehättävän vastauksen. Tämän verran kerrotaan jo käsiohjelmassa, mutta enempää ei ehkä kannata tarinasta paljastaa.
Näytelmän teksti on vahva, mutta tapa panna se näyttämölle ei täysin pysy mukana. Monella tapaa tulee mieleen, että teosta olisi vielä pitänyt puristaa tiiviimmäksi ja hioa särmiä.
Jännitettä tarinaan saadaan rakennettua vain puoliksi, sillä teoksen kuljetus ei oikein nappaa mukaansa. Episodimainen toteutus ei palvele tarkoitustaan parhaalla tavalla. Sääli, sillä ajatusta tekstistä löytyy. Aivan lopun kohtaus, jossa päähenkilöt ovat ikkunassa varjoina on klassisuudessaaan upea, ja ikkunakikkailu on muutenkin hieno ja ennakkoluuloton ajatus. Sellaisenhan voisi tehdä myös äärimmäisen vaivaannuttavasti. Nyt se toteutetaan hyvin kauniisti.
Osa siirtymistä on kömpelöitä, ja pieni ensi-iltahapuilu voimistaa tätä vaikutelmaa. Lavastuksen, rekvisiitan ja koko lavaestetiikan suhteen ei ehkä täysin loppuun asti ole mietitty sitä, missä ollaan. Useimmiten Joensuun ylioppilasteatteri esittää teoksiaan paikoissa, joita ei ole suoranaisesti rakennettu teatteritiloiksi. Silloin kaoottinen lavaestetiikka ei pistä silmään tai toimii jopa tehokeinona. Kaupunginteatterin näyttämöllä se jää keskeneräisen näköiseksi. Lavalla on niin paljon kaikenlaista sälää, että katsojan huomio sirpaloituu silloin, kun sen tulisi tarkentua näyttämön tapahtumiin. Tällä kertaa se ei olisi jäänyt tiloista kiinni (jos se koskaan jää), vaikka lavaestetiikkaa olisikin vielä vähän hiottu. On toki huomioitava, että aika ajoin tässä olisi kaupunginteatterin väelläkin tekemistä.
Koreografiat eivät myöskään auta luomaan vaikutelmaa ehjästä kokonaisuudesta. Niistä vastanneella Elina Selamolla on hyviä ideoita, mutta liike ei lopulta viesti mitään kovin koherenttia.
Onneksi on Suvanto, jonka silmiin välillä syttyvä kipinä pureutuu syvälle sieluun. Aivan koko aikaa ei roolityö pysy koossa, mutta silloin kun pysyy, on se todella vaikuttavaa katseltavaa. Jarkko Sirainen lukuisissa rooleissaan yrittää niin kovasti olla koominen, että hahmoista löytyvä traagisuus hukkuu harmillisella tavalla. Toki komiikan tavoittelu onnistuu sikäli, että välillä hän on hauska, mutta ainakin minulle ne hahmot huutavat tutkimisen arvoista modernin yhteiskunnan olosuhteisiin sopeutumaan pakotetun yksilön traagisuutta. Kaipasin vähäeleisempää, jopa lakonista tyyliä, joka olisi välittänyt tunteen, itse asiassa jopa komiikan tehokkaammin. Tämä on tietenkin enemmän ohjaajan kuin Siraisen syy.
Toisen pääroolin tekevä Susanna Åke heittäytyy rohkeasti rooliinsa (siis muutenkin kuin alastomuuden osalta) ja tekee työnsä hyvin. Jenna Kontinen ja Anna Ryynänen taustarooleissaan onnistuvat, joskin Kontinen on kovin tiukasti kiinni maneereissaan.
Perusnaiivi sopii monella tapaa erinomaisesti kaupunginteatterin lavalle. Voisin hyvin kuvitella kaupunginteatterin itse tekevän jotain hyvin samankaltaista. On arvokas asia, että ylioppilasteatteri on sinne päässyt. Toivottavasti tätä jatketaan, eikä järjestely jäänyt vain ylioppilasteatterin juhlavuoden kuriositeetiksi.