Iso sana viihdyttävästi
Aurinkokuninkaan sanoman voisi tiivistää esimerkiksi seuraavaan tapaan: Ihminen ei ole hyvä tai paha, vaan ihminen. On lakattava unelmoimasta, että maailma olisi jonkinlainen ja ryhdyttävä toimimaan niin, että siitä tulisi jonkinlainen. Se on helvetin vaikeaa, eikä luultavasti onnistu, mutta on silti yritettävä. Samu Heikinmatin ja Tommi Kaplaksen kirjoittama ja Heikinmatin Niko Rotkon avustamana ohjaama Operaatio Onnenkalu -trilogian päättävä Aurinkokuningas mukailee juoneltaan löyhästi Saiturin jouluyötä absurdiin vivahtavalla satiirisella otteella. Joensuun ylioppilasteatteri on tässä monessakin mielessä vahvalla alueellaan tehdessään yhteiskuntakritiikkiä karnevalisoinnin ja komedian keinoin.
Kyynikko voisi sanoa, että on menty siitä, mistä rima on kivasti matala, mutta tämä ei tietenkään ole ainakaan koko totuus. Realisti nimittäin pitäisi tätä ylioppilasteatterille hyvänä ja perusteltuna ratkaisuna, koska näytelmä puhuu viihdyttävästi tärkeistä ja kiinnostavista asioista, ei vie näyttelijöitä liian kauas mukavuusalueelta ja jättää paljon tilaa roolien tekemiselle. Optimisti sotkisi innostuksessaan housunsa, koska roolitus ja ohjaustyö on onnistunut niin hyvin.
Onnellisuus on vahva sana ja herkullinen teema käsiteltäväksi. Ei siis ihme, että sitä on ylioppilasteatterissakin kaiveltu kuusi vuotta ja näytelmätrilogian verran. Aurinkokuningas sijoittuu jonkinlaiseen mainostoimistoon, koska mikä muukaan onnellisuustehdas voi olla, mutta samalla teema kannustaa ajattelemaan myös laajemmin. Pitkin näytelmää on monessa kohtaa mahdotonta välttyä assosiaatioilta Suomen nykyiseen poliittiseen maisemaan. Esimerkiksi loistavan, kenties näytelmän parhaan roolityön Maisterina tekevä Tapio Törrönen tuo monessa kohtaa mieleen SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen. Maisteri, käytännön inhorealisti lyö näytelmässä jossain vaiheessa luun kurkkuun unelmahötölle ja kaappaa tilanteen haltuun vanhan liiton meiningillä. Samalla läpällähän Rinnekin paljolti markkinoitiin puheenjohtajaksi? Eikä tämä silti tarkoita, että oltaisiin rehellisempiä tai aidompia, tehdään vain vähän kyynisemmällä ja populistisemmalla otteella. Erityisen herkullinen on kohtaus, jossa hän alistaa Ville Rautiaisen esittämän johtajan ja lyö tämän sekä harjoittelijan (Ida Käkelä ja Tiina Tiljander) liekaan.
Aurinkokuninkaan voi katsoa analyysina hegemonista asemaa suomalaisessa politiikassa hiljalleen ottavasta kokoomustyyppisestä politiikan brändäämisestä, mutta toisaalta sitä voi katsoa laajempana pohdintana nykyisestä työelämästä, jossa lisäarvo revitään paljon aiempaa konkreettisemmin ihmisen aivoista, tunteista, luovuudesta ja sosiaalisuudesta. Aiemmin tiivistämäni näytelmän sanoma on vain yksi tulkinta ja muitakin on tehtävissä, sillä teksti myös antaa ymmärtää, että ihminen ei muutu. Fatalistiakin ruokitaan.
Näyttelijäntyön puolesta kärkikolmikko Törrönen, Rautiainen ja Käkelä tekevät todella hienoa jälkeä. Käkelä ja Rautiainen tekevät molemmat roolinsa tasaisen varmasti. Avainroolissaan Käkelä kannattelee näytelmän harteillaan kevyen oloisesti. Tietyt maneerit ovat selkeitä, mutta teoksen luonne on sellainen, että ne eivät häiritse. Myös Tiina Lampén ja Sami Nousiainen kummitusrooleissaan vakuuttavat. Vielä erityisinä valopilkkuina on mainittava Kati Vallius, joka tekee hienoa työtä takaumatarinan äidin roolissa ja Tiljander, jonka kyky tasapainotella täydellisen ylivetämisen ja rohkean heittäytymisen sekä tahattoman komiikan ja komiikan veteen piirretyillä rajoilla onnistuu hämmästyttävän hienosti.
Koko teoksen näyttelijäntyöstä syntyy vaikutelma, että ohjaaja on saanut kaivettua näyttelijöistä ne roolit sen sijaan, että olisi takonut ne näiden päihin. Näyttelijät vaikuttivat olevan todella läsnä lavalla. Usein ylioppilasteatterin ensi-iltoja leimaava keskeneräisyyden tuntu puuttui lähes täysin Aurinkokuninkaan ensi-illasta 3. lokakuuta. Vaikutelmaa korostivat hyvin, ja paikoin todella oivaltavasti toteutetut siirtymät.
Näytelmän teksti on nokkelasti ja taidolla kirjoitettu, mutta liiasta omaperäisyydestä sitä ei voi syyttää, kuten ei näyttämölle toteuttamisen tapaakaan. Monista kiehtovista ja oivaltavista ratkaisuista huolimatta ei toteutus ole kokeileva. Enemmänkin se on taidokkaasti laskelmoitu.
Onnellisuus on iso, vahva, ja lisäksi ajankohtainen teema. Kulttuurintutkija Sara Ahmed on puhunut onnellisuuskäänteestä ja tätä nykyä vallitsevasta kulttuurisesta imperatiivista olla onnellinen. Hän on huomauttanut, ettei onnellisuus ole millään tavalla ongelmaton yhteiskuntapoliittisena tavoitteena. Aurinkokuningas avaa ansiokkaasti ikkunan siihen, kuinka onnellisuutta tuotetaan. Kokonaisuutena se on silti sisällöltään ja toteutukseltaan jopa yllättävän kevyt näytelmä. Syviin vesiin ei katsojaa upoteta, ja näytelmä pyrkii säilyttämään viihdyttävyyden. Siinä se onnistuu todella hyvin.