Neljä näytelmää tunnissa ehkä pikkuisen liikaa?
Kuolemista ei ole yksi näytelmä. Se on Joensuun ylioppilasteatterille tuttuun ja perinteiseen tapaan kokoelma lyhytnäytelmiä, jotka tällä kertaa vain sattuvat kaikki olemaan saman tyypin, Samu Heikinmatin kirjoittamia.
”Sanotaan, että kirjoittajat kirjoittavat vain seksistä ja kuolemasta. Olen huomannut, että tekstini käsittelevät usein kuolemaa, joten muut kirjoittakoot seksistä. Kuolema on lavalla vahva teko. Pyrin kirjoittamaan kuoleman taakse argumentin – valta, luopuminen, vääryys – jonka kuolema itse vahvistaa. Näitä tekstejä on kertynyt pöytälaatikkooni useampia. Miksei siis työstää niistä esitys, joka käsittelee kuolemaakin tärkeämpää asiaa: elämää”, kertoo käsikirjoittaja ja ohjaaja Heikinmatti käsiohjelmassa.
Miksei tosiaan, sillä pöytälaatikossa näistäkään teksteistä ei olisi ollut iloa kenelläkään muulle kuin kirjoittajalle itselleen. Tällaisessa tavassa puskea näytelmä kasaan on silti myös ongelmansa. Kokonaisuus tuntuu väkisin kasaan pakotetulta, kun palikat eivät millään tunnu loksahtavan kohdalleen. Kokonaisuuden logiikka ei välttämättä avaudu muille kuin tekijöille.
Erityisen ongelmallinen on näytelmäkokonaisuuden ensimmäisen pätkän ohuus. Teksti on rankka, mutta katsoja ei pääse eläytymään näyttelijöiden jäädessä etäisiksi.
Kyse on lapsen menetyksestä onnettomuudessa ja siitä, kuinka se lapsi tavallaan kuolee vielä uudestaan siinä vaiheessa kun asian myöntää todella tapahtuneeksi. Tietenkin sellaiseen tilanteeseen ja niihin tunnetiloihin on vaikea eläytyä, ja ensi-illassa näyttelijät eivät päässeet lähellekään. Emmi Kiiskinen oli hellyttävä kuvitelmissaan siitä, mitä olisi voinut olla jos onnettomuutta ei olisi tapahtunut, mutta kovin kevyenä tragedia välittyi. Teemu Närhi ei tuntunut pääsevän lainkaan sisälle menetyksen tuskaa kärsivän isän maailmaan. Tekstin puolesta ainekset olivat olemassa paljon parempaan, mutta voi olla että käsikirjoittajan ja ohjaajan yhteistyö ei mennyt tässä ihan nappiin?
Seuraava pätkä oikeudenkäynnistä jossain Neuvostoliitossa tai Venäjällä oli irtonainen kaikesta muusta näytelmästä ja sen sovittamista pakettiin oli vähän vaikea ymmärtää. Sinänsä Ville Rautiainen tuomiotaan kuulevana miehisyytensä kanssa kamppailevana raiskaajana ja pedofiilina onnistui välillä tavoittamaan jotain todella vavahduttavaa. Roolin työstäminen tuntui silti olevan vielä hiukan kesken, joten paljon meni ohi liian heikolla intensiteetillä. Etäisen ja työstämättömän oloiset vartijan roolit (Unto Koskinen ja Anna Ryynänen) aiheuttivat intensiteetin rakoilua entisestään. Kati Valliuksen kylmän harkittu roolityö tuomarina oli pääasiassa vakuuttava, mutta paranee varmasti vielä kunhan näytöksiä on takana enemmän. Epätarkan videokuvan välittäminen rupuisesta telkkarista oli hieno oivallus, mutta meni nyt hiukan hukkaan kun pätkä ei kokonaisuutena selittynyt oikein millään tavalla. Tuntui kuin jostakin aivan toisesta näytelmästä olisi syystä tai toisesta heitetty kohtaus tähän väliin.
Näytelmä alkoi kunnolla vasta seuraavassa pikatreffitapahtumasta aloittavassa episodissa. Pätkän rytmi ja tunnelma veivät mukanaan. Toteutus elämänsä tapahtumissa koko ajan pahasti jälkijunassa tulevasta miehestä, Eerosta (Risto Saravo) tavoittaa jotain suurempaa länsimaisesta yhteiskunnasta. Periaatteessa ne sopeutumattomuuden ja ulkopuolisuuden kysymykset eivät ole taiteessa mitään uutta, mutta toteutustavan ilahduttava oivaltavuus oli mahtavaa katsottavaa.
Tavallinen tyyppi on täysin eksyksissä maailmassa, joka on käsittämättömän epätavallinen. Siirtymät elämänvaiheesta toiseen on toteutettu juuri sellaisena kuin ne usein oikeastikin ovat, yllättävinä ja todella hämmentävinä. Tähän kokemukseen ei nykyisin ole vaikea samaistua. Pientä hapuilua oli havaittavissa ja esimerkiksi Heli Palviaisen ilahduttavan hämmentävä tanssiperformanssikohtaus olisi kaivannut enemmän paneutumista niin ohjaajalta kuin näyttelijältäkin. Se olisi voinut olla mahtava.
Silti pätkässä nähdään näytelmän parhaat roolityöt. Minna Kietäväisen rooli Eeron vaimona on hieno vaikuttava. Kietäväisen lennokas ja rento työskentely on upeaa katsottavaa. Jenny Kinnunen pikatreffi-tapahtuman juontajana kannattelee vakaalla varmuudella koko tätä osaa näytelmästä. Jos Teemu Närhi puolestaan oli hakoteillä kärsivän isän roolissa, tavoittaa hän hiukan koomisen papin roolin erinomaisesti.
Sama pappi jatkaa myös näytelmäkokonaisuuden lopettavassa pätkässä, jossa ollaan sotaveteraanin hautajaisissa. Hautajaisissa tapahtuva vainajan edesottamusten muistelu on kätevä tapa kertoa paljon pienellä toteutuksella, mutta pätkä ei tuo sodan rikkoman ja päihdeongelmien kanssa kamppailevan suomalaisen miehen tarinaan mitään uutta. Esityksen lopettava kertomus, jossa kukat ovat vihdoin kuivuneet samaan värisävyyn kuin sulhasen silmät hääpäivänä kauan sitten, ei riitä pelastamaan koko pätkää, mutta on silti sykähdyttävän kaunis.
Kokonaisuutena näytelmää on vaikea hahmottaa. Se ei ole tarinallisesti, tyylilajillisesti eikä oikein muutenkaan aivan yhtenäinen. Osaltaan kyse on siitä, että vain tunnin mittaiseen näytelmään on ahdettu todella paljon tavaraa. Vähemmän olisi saattanut olla tässä esityksessä paljon enemmän. Havaittavissa on myös Joensuun ylioppilasteatterin perusongelma, jossa ohjaaja ei saa kirjoittajan visiota läpi näyttelijöille saakka, vaikka tällä kertaa ohjaaja ja kirjoittaja ovat sama henkilö.
Kaiken tämän sanottuani on todettava, että sen kolmannen pätkän ja viimeisen pätkän lopun takia kannattaa koko touhu kyllä kahlata läpi.