Molieré goes Kauniit ja rohkeat
Joensuun Ylioppilasteatterin Ihmisvihaaja sai lennokkaan ensi-iltansa Väentalolla 14. toukokuuta onnistuen viihdyttämään ja naurattamaan paikalle saapunutta yleisöä. Satiirin ja luonnekomedian mestari Molierén tunnetuinta teosta on hyödynnetty löyhästi tässä muotimaailmaan sijoittuvassa näytelmässä, jonka meininki muistuttaa 1600-lukulaisen farssin lisäksi tv:stä tuttujen Kauniiden ja rohkeiden älyttömiä suhdekiemuroita. Emmi Kiiskisen ja Tiina Lampénin käsikirjoittama ja niin ikään ohjaama esitys tarjoaa sopivassa määrin tunteen paloa, juonittelua ja draamaa, mikä on virkistävä loppukevennys Ylioppilasteatterin kevään ohjelmistolle.
Rakkaus on sokea, kuten Iiro Tuovisen intohimoisesti tulkitsema Alpo tulee todistaneeksi tavoitellessaan peräänantamattomasti huikentelevaa päätoimittaja Seljaa, jonka roolissa nähdään vähintään yhtä varmasti esiintyvä Anna Ryynänen. Mutta rehellisyys maan perii, vai periikö? Molierén alkuperäisteoksen keskeisimmiksi teemoiksi nousevat totuudellisuuden ja aitouden ihanteet, sekä ihmisluonteen taipumus erehtyväisyyteen.
Ylioppilasteatterin Ihmisvihaajasta voidaan poimia nämä samaiset ajatukset, vaikkakin olennaisempaa lienee näyttämöllä tapahtuva iloittelu ja yleisön nauruhermojen kutkuttaminen suurempia elämänviisauksia pohtimatta. Esityksessä kohtaavatkin klassisen farssin ja nykyaikaisten hömppäsarjojen tarinallinen ja temaattinen kaari. Tunteet saattavat olla hetkellisiä, mutta voimakkaita ja ystävyys petollista kuten saippuasarjoissa ikään. Kaikki näytelmän hahmot eivät tästä huolimatta ole pelkkiä karikatyyrejä, sillä syrjähyppyjä luonnekomedian apparaatista on sallittu.
Ihmisvihaaja Alpo näyttäytyy myös tässä versiossa melko tekopyhänä ja rehellisyydessään yliampuvana maailmanparantajana, kun taas kaikkien kanssa vehtaava ja yleisen paheksunnan osakseen saava Selja osoittautuu lopulta inhimillisemmäksi ja aidommaksi hahmoksi. Alkuperäisteoksen tapaan näytelmä antaa siis tarttumapintaa myös hieman syvempiin pohdintoihin.
Yksinkertainen lavastus ja niukka äänimaailma toimivat näytelmässä, jossa pallotteleva dialogi värikkäiden henkilöhahmojen välillä on keskiössä. Ihmisvihaajan keveään otteeseen sopien vaikutelma on näiltä osin improvisoidun oloinen. Melko jouhevasti etenevä käsikirjoitus sekä selkeästi rakennetut hahmot ansaitsevat kuitenkin kiitosta.
Kunnon tappelukohtaukset ja välistä hyvin korkeilla desibeleillä käyty sananvaihto ilahduttavat katsojaa. Pieni haparointi sekä liian pitkät siirtymät kohtausten välillä katkaisivat farssille ominaisen iloisen rytmin, minkä vuoksi esityksen intensiteetti kärsii harmittavasti. Ihmisvihaaja on tästä huolimatta kelpo viihdettä, joka jaksaa pitää kiinnostuksen yllä, vaikka juonellisesti se ei tarjoakaan kovin jännittäviä tai yllättäviä käänteitä. Kauniiden ja rohkeiden ystävät voivat toki olla asiasta toista mieltä.