Isosiskon vetovoima löytyy ennen kaikkea näyttelijäsuorituksista. Teksti ei jätä erityisen säkenöivää vaikutelmaa, mutta ensi-illasta jäi tunne, että oikeat näyttelijät on rooleihin löytynyt.
Kun rooleja on näytelmässä vain kolme, niin tuntuu hiukan tylyltä sanoa näin, mutta näyttelijöistä vakuuttavat erityisesti Kaija Pakarinen ja Lotta Kaihua. Sanna Kurki-Suonio ei näyttele huonosti, mutta ajoittainen hapuilu tuo mieleen, että hänen todellinen vahvuutensa löytyy musiikin puolelta. Hapuilua ensi-illassa oli turhan paljon muutenkin. Näyttelijöiltä kesti yli puoli tuntia vertyä alkukankeudesta ja päästä vauhtiin. Kun näytelmä kestää vain hiukan yli tunnin, niin se on aivan liian kauan.
Tarinaa viedään eteenpäin isosiskon (Pakarinen) ja pikkusiskon (Kaihua) kertomien tarinoiden ja sanailun kautta. Kun heidän yhteytensä alkaa rakoilla, toimii Kurki-Suonion esittämä äiti sisaruksia yhteen tuovana siteenä. Lavastus ja valaistus ovat yksinkertaisia ja tarkoituksenmukaisia. Ne tukevat tarinaa hyvin hienovaraisesti jättäen näyttelijöille tilaa.
Riisuttu ja hienovarainen äänimaailma on se tekijä, joka soi päässä vielä senkin jälkeen, kun on jo kotona syömässä iltapalaa teatteri-illan jälkeen. Musiikki pysyy taustalla, vaikka on koko ajan mukana. Tässä Kurki-Suonio näyttää todella kyntensä.
Pirkko Kurikan kirjoittama ja ohjaama Isosisko sisältää tiettyjä saippuaoopperamaisuuksia suku- ja ihmissuhdekiemuroineen. Tämä ei ole huono asia, sillä näyttelijät välittävät tunteet aidon tuntuisina katsomoon. Puutteineenkin teksti tarjoaa ainakin hienon alustan, jolta näyttelijät voivat ponnistaa. Laitosteattereille ominaista rutinoitumista ja väsähtämistä ei Isosiskossa näy.