Kauden koskettavin kyynel
Vastarinta on erinomainen, kauhean kaunis näytelmä. 30. tammikuuta Teatteri Jurkassa ensi-iltansa ja 20. syyskuuta Joensuun ensi-iltansa saanut Mikko Roihan ohjaus ja dramatisointi ranskalaisen Marguerite Durasin omaelämäkerrallisen Tuska-romaanin kolmesta novellista on kerännyt kiittäviä arvioita. Ja syystä.
Näytelmä on paljon tavanomaista enemmän sellainen, että sen onnistuminen tai epäonnistuminen on näyttelijöiden varassa. Näyttelijäkolmikko Tanjalotta Räikkä, Laura Rämä ja Anna-Leena Sipilä tekevät kaikki vaikuttavaa työtä. Sipilä kompastelee sanoihinsa alkupuolen kiireessään ja Tanjalotta Räikän tuskanaamio rakoilee ajoittain heikentäen tilanteen intensiteettiä, mutta kokonaisuutena näyttelijäntyö on hienoa ja usein koskettavaa katseltavaa. Ensi-illassa nähty yksi ainut kyynel Sipilän poskella oli tehokeinona äärimmäisen vaikuttava.
Kaupunginteatterin pieni näyttämö on kutistettu vielä normaalia pienemmäksi ja ahtaammaksi. Ruumis on vahvasti läsnä minimaalisella lavastuksella ja pienellä kokoonpanolla toteutetussa näytelmässä. Toisen maailmansodan ajan miehitettyyn Ranskaan ja sodan jälkilöylyihin sijoittuvista kolmesta toisiinsa liittyvästä tarinasta koostettu näytelmä tuo tuskan, ahdistuksen ja sietämättömien ristiriitojen repimän ihmisen lähelle. Vastarinta tarkoittaa Durasin teksteissä joutumista tilanteisiin, joissa joutuu tekemään hirvittäviä asioita, kohtuuttomia valintoja ja katsomaan pimeää puoltaan syvälle silmiin.
Ihmisen heikkous nostaa päätään myös suhtautumisessa keskitysleiriltä selviytyneen kauhealla tavalla muuttuneeseen ulkomuotoon. Tämä tuodaan lavalla ilmi yksinkertaisen tehokkaasti sideharson avulla. Vahvaa ruumiillisuutta tuo lähelle myös suora puhe ihmisen ruumiin eritteistä, lähinnä paskasta. Kyse ei ole itsetarkoituksesta kohauttamisesta, vaan sillä tuodaan esiin tarinan kannalta olennainen asia taitavasti.
Näytelmän loppu ei kevennä tunnelmaa, vaan oven sulkeutuminen lopullisen tuntuisesti jättää pohtimaan ihmisen kykyä huonoihin ratkaisuihin ja silkkaan pahuuteen. Vastarinta on tekstinä ja toteutuksena yhteiskunnallisesti vahva etenkin siksi, että se ei päästä katsojaa pakenemaan toiseuttamisen muurin taakse. Pahantekijänä eivät ole natsit, saksalaiset tai ketkään muutkaan toiset, vaan ihminen. Yksinkertaisesti ihminen, joka ei ole sen enempää puhtaasti paha kuin hyväkään. Pahuuden käsitteen sisältö tyhjenee siitä helpottavasta, etäännyttävästä SS-miehestä tai muusta pahan karikatyyristä. Asiaa ei karvevalisoida, kevennetä, eikä lyödä leikiksi. Kunnianhimoinen toteutus välttää sortumisen nihilismiin, vaikka se olisi tässä tavattoman helppoa. Elämä jatkuu kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan.
Kyynikko voisi ajatella, että ohjaaja Mikko Roihalla on ollut oma lehmä ojassa hänen puolustaessaan Vihtori Rämää tämän teatterinjohtajuuden jatkumisesta käydyn keskustelun aikana nimenomaan Rämän aikaan tehtyjen yhteistuotantojen vuoksi. Se ei kuitenkaan muuta siitä tosiseikkaa, että nämä yhteistuotannot ovat valtakunnallisesti merkittäviä, ja joensuulaisittain katsottuna hilaavat paikallisen teatterin kiinnostavuutta monta astetta ylöspäin.