Joensuun kaupunginteatteri: Terveiset Kutturasta

Kaaos, osittain toki tarkoituksella

Terveiset Kutturasta ei ole sellainen näytelmä, joita on tottunut Joensuun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä näkemään. Kovin montaa asiaa tästä ei suurella varmuudella osaa, mutta se ainakin on helppo sanoa. Se on myös jopa yllättävän uskollinen Mikko-Pekka Heikkisen samannimiselle romaanille, vaikkakaan ei välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla. Ei kuitenkaan kovin huonollakaan, sillä tyypillinen perussovitus kirjasta näyttämölle on hälyttävän usein kauheaa katseltavaa. Terveiset Kutturasta myös lunastaa tehokkaasti näytelmän ohjaajan, teatterinjohtaja Vihtori Rämän vaatimuksen siitä, että teatteri ei voi olla paikka, johon tullaan hetkeksi unohtamaan ahdistava arki.
Heikkisen romaani kuvittelee Pohjois-Suomen ja Etelä-Suomen välille syttyvän sisällissodan. Aihe on siis äärimmäisen yhteiskunnallinen ja rankka, mutta itse romaani on lopulta silti kevyt viihderomaani. Hyvä kyllä, mutta silti kevyt viihderomaani.

Rämä onnistuu lähes kokonaan pitämään teoksensa juuri sellaisena puberteettisena keskisormen näyttönä, millaiseksi hän sitä ennakkotiedoissa väitti. Järin selkeästi ei näyttämöllä oteta kantaa, vaan kannustetaan yleisöä ajattelemaan itse. Hiukan masentavasti Rämä on sitten kuitenkin laittanut pohjoisten joukkojen johtajan Oulan (Kirsi Kärnä) suuhun epäilyksiä ”tämän kaiken mielekkyydestä” ja sodan järjettömyydestä. Oula näyttäytyykin lopulta aika klassisena epäilyksistään huolimatta sankarillisesti velvollisuutensa hoitavana suurena johtajana. Kirjassa Oulakin on hyvin inhimillinen ja sympaattinen kaikkine vikoineen.
Samalla tavalla jää Toni ”Kutturan Gangsta” Morottaja hyvin ohueksi Suvi-Maaria Virran urheasta yrityksestä huolimatta, vaikka hahmosta olisi ollut kaivettavissa hauskuuden ja räväkkyyden lisäksi jotain tavattoman koskettavaa. Näytelmä on laajemminkin typistänyt roolihahmot karikatyyreiksi ja julistajiksi sen sijaan, että heistä kaivettaisiin esiin ihmisyys. Siitä huolimatta joitakin ilmeisiä vitsin paikkoja on jätetty käyttämättä. Kirjassa on esimerkiksi hahmo, jonka sukunimi on Jerkoff.
Ratkaisu on kokonaisuuden kannalta ymmärrettävä, sillä varsinainen tarinan kuljetuskin jää loppujen lopuksi aika taka-alalle. Etualalle kohotetaan monologinomaiset julistukset siitä, mikä milloinkin vituttaa tai ilahduttaa. Tämä johtaa siihen, että näytelmä ei oikein pääse kunnolla alkuun koko ensimmäisellä puoliskolla. Toinen puolisko kuroo pakettia sen verran kasaan, että katsojakin pääsee jo johonkin ajatusprosessiin kiinni. Terveiset Kutturasta on pitkä näytelmä, ja tulee kyllä väistämättä mieleen, että tiivistämisen varaa olisi vielä ollut.

Ehkä ensi-ilta pääsi vähän yllättämään, eikä teosta saatu hinkattua ihan valmiiksi saakka? Vuorosanoissakin oli ensi-illassa tavattoman paljon hapuilua läpi koko näytelmän. Erityisesti yleensä perusluotettava Markku Maasilta Koskelaa ihannoivan alikersantti Jesse Purolan roolissa tuntui olevan välillä aika hukassa roolinsa kanssa.
Mahtava ilonpilkahdus näyttelijöiden joukossa oli Petteri Rantatalon pieni rooli äheltävänä, hikisenä ja jäykän miehekkäänä majuri Kasper Snabbina. Rooli oli vedetty tahallisesti täysin yli, ja se toimi erinomaisesti kaoottisen ja hiukan epämääräisen teoksen kruununa.
Kokeilevuutta näytelmään toi mediainstallaatio, joka oli yhteydessä näytelmän Facebook-sivuun. Vähän väliä installaatio antoi ilmoituksen, kun joku tykkäsi sivusta. Myös sivulle tehdyt päivitykset lämähtivät silmille installaatiosta. Siihen viereen lainailtiin esimerkiksi Ukrainan kriisiä käsitteleviä tviittejä.
Puhelimet piti laittaa äänettömällä, mutta niiden räpläilyyn kannustettiin näytelmän aikana. Arkea ei tosiaankaan päässyt pakoon, kun sitä katkosta sosiaaliseen mediaan ei tarvinnut tehdä. Se tuntui kiehtovalla tavalla rikkovan jonkinlaista syvään juurtunutta oikean käyttäytymisen tapaa teatterikatsomossa, mutta toisaalta vei myös hiukan huomiota lavan tapahtumista. Mitään sen suurempaa viestiä ei näytelmään integroitu someinstallaatio tuntunut kantavan mukanaan, mutta ihmeen tehokkaasti tuollaisella pienellä eleellä saa katsojalle tunteen jonkinlaisessa rajatilassa olemisesta. Nyt ei oltukaan teatterikuplassa.

Terveiset Kutturasta on hiukan keskeneräinen, mutta keskeneräisyys ei onneksi läheskään täysin peitä teoksen laadukkuutta. Ilo tätä on katsoa, ja erityisesti se antaa lupauksen siitä, että Joensuun kaupunginteatterista näyttää tulevan todella mielenkiintoinen paikka.