Sofi Oksasen näytelmä Puhdistus tuli näyttämölle useammassa kaupungissa suunnilleen samaan aikaan ja ennakkouutisoinnissa se sai merkittävän näytelmän puitteet. Joensuun kaupunginteatterille sen ohjasi pitkän linjan ohjaaja Timo Ventola jäähyväisnäytelmänään. Uljas istui ensi-illan jälkeisenä sunnuntaina Jokelan loosiin keskustelemaan näytelmästä joensuulaistuneen outokumpulaisen teatterivaikuttajan ja radiotoimittajan Lasse Laitisen kanssa.
Pasi Huttunen: Ventolan ohjauksessa Puhdistus keskittyi yhden ihmisen tragediaan. Aliide oli selkeä päähenkilö ja kaikki käsiteltiin hänen kauttaan. Sellaisena ihan hienosti toteutettu. Ohjaustyö oli ongelmistaan huolimatta erinomaista. Ennakkoluulot oli paljon korkeammalla, etenkin kun näytelmää hypetettiin ennakkoon niin paljon. Positiivinen yllätys.
Lasse Laitinen: En oikein tiedä yllättikö se positiivisesti. Pääasia ei ollut se, että jäi laimea maku, mutta vähän jäi kuitenkin. Ehkä sitä on vähän mediapuheen uhri. Huomaa, kuinka keskustelu on niin eri asioissa, kuin näytelmän varsinainen sisältö. Keskustelun aihe poimitaan jostain yhdestä asiasta, mutta näytelmä kokonaisuuttena ei kerro siitä. Päällimmäiset fiilikset on, että paketti oli helppo. Vaikka takaumia ja siirtymiä oli paljon, niin näytelmää oli helppo seurata.
PH: Siirtymien hallittu päällekkäisyys oli hienoa, kun esimerkiksi loppupuolella raadot jäivät lavalle, vaikka aikakaudesta siirryttiin jo toiseen. Hieno tapa alleviivata vanhojen luurankojen olevan läsnä edelleen. Visuaalisesti näytelmä oli hienoa katsottavaa. Lavasteet toimivat ja erityisesti valojen käyttö oli hienoa. Yleensä valojen käyttöön näytelmissä ei kiinnitä huomiota, ja jos kiinnittää, niin koska ne ovat huonot. Nyt vain ihaili valosuunnittelua.
LL: Näytelmä on tehty suurelle yleisölle. Jotain hämmennystä olisin vielä kaivannut. Ehkä jotain uusia keinoja teatterin tekoon. Ja vähän vielä rankempi se olisi voinut olla. Nyt näytelmä on melko populaari ja kerää kyllä varmasti katsojia. Naisten asemasta näytelmässä väännettin rautalangasta yhteyksiä entisen ja nykyisen välillä. Se oli hiukan vaivaannuttavaa välillä.
PH: Minua häiritsi vielä enemmän se toisen puoliskon monologi, jossa puhuttiin valtavasta suonikkaasta punaisesta kyrvästä. Tekstin kaaressa näytelmän ensimmäinen puolisko oli valmistelua ja toisella puoliskolla alkoi tapahtua. Monologin olisi kai pitänyt olla jonkilainen kliimaksi, mutta nyt se oli vain tahattoman koominen. Vika ei ollut niinkään näyttelijässä. Ohjaaja olisi voinut miettiä sen toteuttamista jotenkin toisin.
LL: Itse katselin siinä vaiheessa enemmän taustalle, jonne heijastettiin Stalinin kasvot. Se jäi mieleen hienona lavastuselementtinä.
PH: Tahatonta komiikkaa lukuunottamatta näytelmä oli käytännössä huumoriton. Tässä tehtiin vakavaa ja rankkaa näytelmää. Toisaalta tietty laitosteatterihenki varmaan näkyy. Käytössä on tietty työkalupakki ja sillä mennään. Liian rankkaa tai järkyttävää ei haluta tehdä. Sanomaa lantrataan sen verran, että se ei ole liian terävä.
LL: Silti moni varmasti järkyttyi. Uskon, että itsekin pystyn vielä järkyttymään, mutta onko sitä sitten vain niin turtunut. En lähtenyt teatterista järkyttyneenä. Vai johtuiko se siitä, että kaikkien ihmisten ratkaisut olivat jotenkin ymmärrettäviä, kun tietää millaisessa yhteiskunnassa he elivät. Roolituksessa Ventola on onnistunut hyvin, vaikka tietyt Hans Stigzeliuksen maneerit kyllä häiritsivät hiukan. Petteri Rantatalo oli aivan erinomainen Martinina. Martinin ja Aliiden kohtauksissa oli paljon voimaa. Aluksi en edes tunnistanyt Rantataloa viiksissään.
PH: Näyttelijöistä huomasi, että he pääsivät vauhtiin vasta jossain vaiheessa näytelmää. Oli paljon ihan turhaa sekoilua, kuten kohdassa, jossa näyttelijä meinasi vahingossa sanoa voima, vaikka olisi pitänyt sanoa valta. Viestin kannalta sillä ei ollut mitään merkitystä, mutta sen korjaaminen sotki tunnelmaa.
LL: Rutiinia tekstiin ei vielä ollut varmaan tullut. Muutaman esityksen jälkeen näyttelijät pystyvät improvisoimaan tuollaiset tilanteet uskottavasti. Välillä tuntui, että yli menemistä pelättiin liikaa. Siksi mentiin välillä riman ali.
PH: Martinin ja Hansin hahmojen välillä oli kiinnostava kontrasti. Molemmat katsoivat olevansa isänmaan sankareita, mutta lopputulos oli varsin surkea molempien osalta. Molemmat tuntuivat Ventolan versiossa olevan hyvin näyttelijävetoisia hahmoja.
LL: Tässä versiossa Martin oli hirvittävän sympaattinen hahmo ja Allide inhosi sitä silti syvästi. Martinista olisi voinut kuvitella tehtävän myös hyvin inhottava hahmo. Aliide ei vain sattunut rakastamaan sitä. Aliiden inho Martinia kohtaan välittyi nyt paljon enemmän Aliiden itseinhona.
PH: Ja Hans esitettiin hirveänä tunarina. Neuroottisen oloinen näytteleminen korosti sitä. Siitä välittyi melko kyyninen kuva virolaisesta nationalismista. Miehet ja oikeastaan kaikki muut paitsi Aliide olivat kuitenkin sivuhenkilöitä. Ennakkoon kyseltiin kovasti, että onko tämä venäläisvastainen näytelmä, mutta eihän siinä ollut sitä lainkaan.
LL: Odotin enemmän naisten aseman käsittelyä, mutta siihen keskusteluun näytelmä ei tuonut mitään uutta. Naiset olivat näytelmässä uhreja ja käteen jäi vain se tragediameininki. Ja siihen jäi kaipaamaan jotain enemmän.
PH: Olisiko laitosteatterille niin taloudellisesti tuhoisaa olla pikkuisen vähemmän sovinnainen? Siitä huolimatta komeat jäähyväiset Timo Ventolalle.