Aina menossa jonnekin, eikä perille voi päästä
Orkesteri on teos, joka antaa juuri sen verran niukasti vastauksia yhtään mihinkään, että katsoja on jännittävien pohdintojen äärelllä. Sopivan yksinkertainen toteutus yhdistettynä tähän katsojan aivojen kutitteluun tekee näytelmästä hienon kokemuksen. Ehdoton ansio näytelmälle on myös se, että sen keskiössä oleva orkesteri ei esitä kappaleitaan. Luulen, että bändin ilmaisu olisi kovin lähellä Yötä.
Okko Leon kirjoittama ja Vihtori Rämän ohjaama teos kertoo The Everlast -bändistä, joka odottelee takahuoneessa hääkeikan alkua ja haaveilee huikeasta tulevaisuudesta. Näytelmän voi halutessaan katsoa allegoriana nykyisestä yhteiskunnasta, jossa ollaan aina menossa jonnekin, eikä perille voi koskaan päästä. Tämä tulkinta ei silti ole ainut mahdollinen, ja näytelmä toimii hyvin myös kuvauksena parhaat päivänsä nähneestä bändistä.
Yksilön loputon epävarmuus itsestään asettuu vastakkain bändin yhteisöllisyyden kanssa, joka on usein hierarkioineen ja kitkoineen rasittavaa ja turhauttavaa, mutta tuo silti turvallisuutta. Timi (Kai Paavilainen) on se ulkopuolinen yksilö, joka alleviivaa bändin muiden jäsenten välistä yhteyttä. Asiaa ilmennetään karjalan paistin ympärille rakennettavalla dramaattisella episodilla. Toisessa tarinan juonteessa rakkaus banalisoituu kerta toisensa jälkeen esitetyksi kysymykseksi siitä, miksi kysyjä ei usko vastausta kysyessään, että rakastatko minua. Mieleen tulevat kaikki suomalaiset tusinaiskelmät, joissa tämän tyyppiset pohdinnat loputtomasti kiertävät.
Kaikkien tuntemia tarinoita siitä, kuinka bändit sekoilevat keikkamatkoilla ja takahuoneissa tuodaan mukaan, kun bändin ja vierailevan esiintyjän keskinäiset erimielisyydet eskaloituvat panttivankitilanteeksi. Bändin ”moraalisena selkärankana” toimivan Ranen (Olli-Kalle Heimo) asemaa kuvaa se, että hän heti alussa saapuu paikalle mukanaan pistooli, ilmeisesti kyllä starttipistooli. Syytä pistoolin mukana kuljettamiseen ei kerrota, annetaan vain ymmärtää, että niin hänellä on tapana tehdä. Takana on ero ja etääntyminen lapsesta kun bändi on vienyt ajan.
Teoksen toteutus lavalle on onnistunut ja hallittu, joskin hitusen turpea. Pieneen tilaan ahdetaan paljon dialogia ja monenlaisia tapahtumia, eikä katsojaa päästetä hengähtämään väliajalle. Välillä, verkkaisemmissa kohdissa on vaikea pysyä kiinnostuneena, eikä teoksen kokonaisuus olisi välttämättä ihan kaikkea mukaan tuupattua tarvinnut.
Jarmo Jämsen Hallana kannattelee näytelmää vakaalla ja erinomaisella roolisuorituksellaan. Hän on samaan aikaan hauska ja traaginen läpi näytelmän. Yhteisöön sitoutunut mies kestää kaikki nöyryyttämisen ja paikalleen asettamisen rituaalit stoalaisella tyyneydellä. Minna Maaria Virtanen ei tavoita sellaista oman egonsa syövereihin eksyneen diivan intensiivisyyttä, jota häneltä Simone Päiväperhosen roolissa odottaisi. Traagisuus hänenkin hahmostaan välittyy kyllä kirkkaana. Paavilainen pyrkii koomisuuteen, mutta ei oikein tavoita näytelmän muuhun kokonaisuuteen sopivaa tunnesävyä ilmaisuunsa. Kyse voi toki olla myös tietoisesta keinosta ilmentää hahmon erillisyyttä muista, mutta täysin se ei vakuuta.
Väliajan pois jättäminen on lopulta hyvä ratkaisu. Alle kahden tunnin teoksen jaksaa kyllä istua ja tietty epämukavuus ja odottelun tuntu sopivat hyvin siihen konserttitunnelmaan, jota teoksen ympärille rakennetaan. Vielä kun olisi penkitkin heivattu pois salista, siroteltu roskia ja pölyävää hiekkaa sinne tänne sekä aidattu anniskelualue salin takaosaan, niin olisi oltu kunnon festarimeiningeissä. Tässä kontekstissa jopa koko näytelmän ajan vaivannut kusihätä tuntui ihan luontevalta.