Yksin vainoharjan aallokossa
Kunnioitus -trilogian kruunu on ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin kirjoittama ja Aino Kiven ohjaama näytelmä Mä soitan veljille, joka sai kantaesityksensä Joensuun kaupunginteatterissa 29. lokakuuta. Trilogian muut osat ovat valokuvanäyttely ja jo aiemmin toteutettu yhteisötaiteellinen esitys.
Näytelmä pureutuu hankalaan aihepiiriin. Autopommi räjähtää, vähemmistöä epäillään, vainoharhan ja pelon ilmapiiri leviää. Khemiri intoutui kirjoittamaan näytelmän Tukholmassa 2010 räjähtäneen autopommin jälkilöylyissä.
Kun nykyisessä yhteiskunnassa ollaan jatkuvassa kriisissä, ovat teoksen kuvaamat vainoharhaisen ja pelokkaan ilmapiirin tuottamisen mekanismit läsnä myös meidän arjessamme. Ne tuntuvat rajuudestaan huolimatta tutuilta. Olemme haavoittuvia ja pelokkaita ekologisen ja taloudellisen kriisin, terrorismin, ebolan ja Ukrainan kriisin kourissa. Valtioiden kyseenalaiset valvontakeinot pahentavat vainoharhaista ilmapiiriä.
Jos emme tuntisi ja luulisi olevamme yksin, voisimme ehkä jakaa kokemuksemme, eikä pelko saisi samanlaista valtaa. Näytelmän tarina ulottaa tämän ajatuksen kahdessa toisiinsa kietoutuvassa tarinankuljetuksessa sekä yksilötasolle että yhteiskunnan tasolle. On päähenkilön traaginen rakkaustarina ja autopommin nostattama vainoharhan aallokko.
Kaikki tapahtuu niin tiukasti yhden henkilön näkökulmasta, että katsoja meinaa välillä eksyä todellisuuden, mielikuvituksen ja muistojen risteämissä. Yhden henkilön näkökulmassa pitäytymisestä huolimatta ei onneksi upota erityisen syvälle yksilöpsykologian suohon. Katse on yhteiskunnan tarkastelussa. Tunnelmaa luodaan myös kertojan äänellä, joka esimerkiksi väliajalle saatellessaan muistuttaa: ”teitä tarkkaillaan”. Viesti on selvä, vaikka siihen sekoitetaankin komiikkaa.
Päähenkilö Amorin (Laura Rämä) maailmankuva takertuu luonnontieteisiin. Kulmikas ja funktionaalinen lavastusratkaisukin heijastaa päähenkilön mielenmaisemaa. Lähipiiriään Amor luonnehtii alkuaineiksi nimeämällä ja rakkausrunotkin ovat matemaattisia yhtälöitä. Vastaus kaikkeen on ”mä hoidan”, koska miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Rakkaudenkin pitäisi puhjeta, koska yhtälö niin sanoo. Paras kaveri Shavi (Emilia Kokko) ei tunnu istuvan yhtälöön, joten päähenkilö jää yksin taakkansa alle musertumaan. Solipsistinen yksilöllisyys joutuu pahalle törmäyskurssille ympäröivän todellisuuden kanssa kun kaikki ei hoidukaan ja rakkauskin on yksipuolista. Yhteiskunnallinen todellisuus näyttäytyy kylmänä, mutta loppu on toiveikas.
Näytelmässä riittää vakavasta ja synkästä aihepiiristä huolimatta roolihahmoista kumpuavaa komiikkaa. Esimerkiksi Seppo Timonen myyjän roolissa tarjoilee keventävän pilkahduksen. Amorin ja Shavin nuorekas villiys vedetään myös niin yli, että mihinkään synkistelyyn ei yleisönkään selvästi haluta vajoavan. Anna Ojanne Valerian roolissa onnistuu vähin elein välittämään hyvin elämän makuisen tunnelman, mutta roolihahmolta olisi toivonut vähän enemmän syvyyttä. Sama ohuuden tuntu jäi Shavin hahmosta. Tekstiä leimaa myös tietty hajanaisuus, jossa osa sinänsä kiinnostavista tapahtumista tai yksityiskohdista jää ainakin tässä näyttämöllepanossa hiukan irrallisiksi. Amorin suhde veljiinsä on kai tarkoitettu olennaiseksi, mutta se jää lopulta roikkumaan ilmaan, vaikka veljille soitellaan jo näytelmän nimessä. Amorin suuri rakkaustarinakin käsitellään kovin pinnallisesti, vaikka aineksia syvällisempään kerrontaan tarjoillaan.
Näytelmä on rakennettu täysin Laura Rämän varaan. Amorin hahmo on ainut kunnolla todellinen ja konkreettinen roolihahmo lavalla ja hänen tapansa hahmottaa todellisuutta määrittää koko tarinan kokonaisuuden. Rämän suoritus on varma, fyysinen ja monessa kohtaa koskettava. Näytteleminen on ammattimaista, mutta ei rutinoitunutta, ja hän on lähes häkellyttävän vahvasti läsnä lavalla. Rohkeaa ja vaikuttavaa työtä sekä ohjaajalta että Rämältä.