Joensuun kaupunginteatteri: Kiljusen herrasväki

Kiljuset valtaavat kaupunginteatterin

Kiljusen herrasväki on suomalaisten rakastama klassikko, joka on sovitettu useasti näytelmäksi ja pari kertaa myös elokuvaksi. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Jalmari Finne kirjoitti perheen monimuotoisiin seikkailuihin muun muassa yhteiskunnallista satiiria, fantasiaelementtejä sekä puhdasta slapstick-sekoilua. Sovitusten tekijöillä siis on materiaalia, josta ammentaa.
Joensuun kaupunginteatterin Kiljusen herrasväki -esitykseen on valittu muutama Finnen kertomus. Kertomukset nidotaan yhteen kehystarinalla, jossa Kiljuset ovat tulleet Joensuun kaupunginteatteriin kertomaan seikkailuistaan. Näytelmässä on kirjoista tutut Kiljusten matka Helsinkiin, aarteenetsintä, Kiljusten vallankumous ja isä Kiljunen kuninkaana. Käsikirjoituksesta vastaa ohjaaja Aino Kivi työryhmän kanssa.
Kiljus-tarinoilta on lupa odottaa melkoista kohkaamista ja huutamista, mutta etenkin alkupuolella pieni rauhoittaminen olisi rytmittänyt kerrontaa. Suurin ongelma on esityksen kerronnassa: Kiljusten seikkailuja kerrotaan pääosin tapahtumia selostamalla, ja kertoessaan tarinaa näyttelijöiden toiminta kulkee tarinan mukana. Ensimmäisten parinkymmenen minuutin jälkeen katsojaa alkaa puuduttaa. Finnen Kiljusten tärkeimpiä kontrasteja on juuri perheen kyky nostaa toiminta ja sähellys nollasta sataan formulaa nopeammin ja hiljentyä välillä ihmettelemään maailmaa lapsenomaisella tavalla.

Lopun tarina, jossa isä Kiljunen ryhtyy kuninkaaksi, toimii kuitenkin jo paremmin. Tapahtumien kerronta ja lavatoiminta vuorottelevat sulavasti, ja Olli-Kalle Heimo pääsee loistamaan despoottisen mielivaltaisena isä Kiljusena.
Hahmoja esityksessä on runsaasti, ja viidellä näyttelijällä pyöritetty roolien vaihto toimii pääosin oikein hyvin. Myös iso osa sivuhahmoista onnistuu riemastuttamaan. Makeimmat naurut lapsiyleisöstä kirvoitti Jarmo Jämsenin ja Kai Paavilaisen töhöt helsinkiläispoliisit. Itse Kiljusen perheen rooleissa (Heimo, Anna Ojanne, Jämsen ja Paavilainen) olisi voitu säästellä kailottamista, joka hallitsi etenkin alkupuolta turhan paljon. Seppo Timosen työskentely tuo kuitenkin kaivattua tasapainoa.

Lavastus on toteutettu melko vähäisin, mutta kekseliäin elementein. Lopussa nähtävä Plätän vierailu lavalla on tehty hykerryttävällä tavalla. Leikittelevä ja räväkkä valaistus tuo erinomaisesti tunnelmaa ja tapahtumien kuljetusta lavalle. Valoja ei ole kuitenkaan tyydytty käyttämään ainoastaan tunnelmanluojana tai merkitsemään eri tapahtumapaikkoja, vaan ne toimivat myös kerronnan tukena.
Sanomaa näytelmään on hahmoteltu erilaisuuden tematiikasta, mutta Kiljusen herrasväki toimii – uskaltaisin väittää, että myös lapsille – mainiosti ilman hieman päälle liimattua viestiä. Finnen kieli ja maailma on saatu lavalle onnistuneesti, mutta kuten usein Kiljus-sovituksissa liika möykkääminen rampauttaa kerrontaa.