Marc Spitzin jättiurakka, jonka lopputuloksena hän on laatinut lähes viiden ja puolen sadan sivun eepoksen rockin kameleontin David Bowien urasta, on hatun noston arvoinen suoritus. Kirjan mielenkiintoisinta ja kenties laadukkainta antia tarjoaa pureutuminen Bowien alkuvaiheisiin, nuoreen modiin, jonka tuttuihin lukeutui Peter Framptonin ja Steve Marriottin kaltaisia tulevaisuuden merkittäviä musiikkinimiä.
Todellisiin huippuhetkiin päästään vuoden 1969 Space Oddity-debyyttihitistä alkaen. Kirja argumentoi pätevästi Space Oddity ja The Man Who Sold the World-pitkäsoittojen merkittävyyden Bowien varhaisemman tuotannon kiistattomina kulmakivinä. Kaupallisen menestyksen lopullisesti varmistaneet, kertakaikkisen tasokkaat albumit Hunky Dory ja The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars sitä vastoin olisivat ansainneet tarkempaa analyysiä. Kyseisessä vaiheessa Spitz korostaa turhan voimakkaasti Bowien alkanutta huumeiden käyttöä ja mahdollista biseksuaalisuutta. Spiders-yhtyeen kitarataituri Mick Ronson esitellään jälleen kerran hieman yksinkertaisena pohjoisen poikana – turhaan.
Vaiheet vuoden 1974 Diamond Dogs-albumista kyseisen vuosikymmenen loppuun ja Bowien kenties viimeiseen mestariteokseen, vuoden 1980 pitkäsoittoon Scary Monsters käydään sitä vastoin läpi ihailtavalla tarkkuudella. Esiin nousevat Diamond Dogsin tiimoilta tehdyn kiertueen kiistämätön uraauurtavuus, Young Americansin toimivuus Bowien White soul-levynä, Station to Stationin merkittävyys yksittäisenä mestariteoksena Bowien levytysrepertuaarissa sekä toki taiteellisesti varsin korkeatasoinen Berliini-trilogia, jonka levyistä keskeisimmäksi nostetaan Heroes klassikkotasoisine nimikkokappaleineen.
Spitz ei morkkaa myöskään vuoden 1983 kaupallista jättimenestystä, Let’s Dancea, eikä edes Never Let Me Downin kaltaisia laiskempia 80-luvun levytyksiä. Tin Machine-yhtye saa kunniansa raakaa indierockia soittaneena kokoonpanona, joka kuitenkin oli soitannollisesti kenties liian taitava.
90-luvun Bowie-pitkäsoitoista Black Tie, White Noise sekä kokeellinen Outside saavat ansaitsemansa arvon, eikä myöhäisempääkään tuotantoa ylenkatsota. 1990-luvun puolivälin tienoilla Bowie nostetaan jälleen edelläkävijäksi; tällä kertaa internetin suomien mahdollisuuksien hyödyntäjänä. Spitzin kirja on kerrassaan ansiokas teos, mutta kuitenkaan Bowie-biografioissa ei mielestäni toistaiseksi ole David Buckleyn Bowie-kirjan ylittänyttä.