Jari Eilola ja Laura-Kristiina Moilanen (toim.): Yhteisöllisyyden perintö. Tutkimuksia yhteisöistä eri vuosisadoilla.

Omat poikkeavat olivat hyväksytympiä kuin muualta tulleet

Yhteisöllisyyden perintö. Tutkimuksia yhteisöistä eri vuosisadoilla (2013) pyrkii tuomaan esiin yhteisöllisyyden ja yhteisöön kuulumisen ilmenemismuotoja sekä merkityksiä eri aikoina. Kaikki teoksen kirjoittajat ovat Jyväskylän yliopiston tutkijoita. Teos on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä peilataan yhteisöä sen poikkeusyksilöiden kautta. Toisessa osassa tarkastellaan yhteisöllisyyden ylirajaisuutta, kolmannessa asemaan ja ammattiin perustuvaa yhteisöllisyyttä sekä viimeisessä osassa paikallisuutta.

Tarkastelussa on pitkä ajanjakso ja yhteisöt erilaisia, mutta teema kokoaa jokaisen artikkelin taitavasti osaksi hallittua kokonaisuutta jo johdannossa. Kirjan toimittajat Laura-Kristiina Moilanen ja Jari Eilola esittelevät yhteisötutkimuksen perinnettä sekä avaavat jokaisen artikkelin tutkimuskenttää ja sosiaalista maisemaa. Kaikki yhteisöt ovat Suomen tai Ruotsin alueelta. Perusteellinen johdanto ehkäisee toistoa ja rakenne antaa artikkelin kirjoittajalle mahdollisuuden käydä suoraan oman aiheensa pariin ja päästä rajatussa sivumäärässä syvemmälle.

Teoksessa on ollut ajatuksena kirjoittaa auki lähdekriittistä pohdintaa, jotta näkyisi miten tutkimusaiheisiin on päästy käsiksi. Kaikki kirjoittajat eivät nosta lähteitä erityiseen tarkasteluun, mutta erityisesti ihastelin Piia Oinosen taitoa kuljettaa lähdekritiikkiä analyysin rinnalla ja samalla punoa aineistosta mukaansa tempaava kokonaisuus. Tukholmassa 1600-luvulla pahennusta ja pelkoa aiheuttaneiden Fiskin poikien elämänkaaren seuraaminen valottaa nuoruuden historiaa varhaisen uuden ajan kaupunkiyhteisössä. Heidän isänsä sieti uhmakkaita nuoria miehiä pitkään, mutta järjestysviranomaiset ja monet kaupunkilaiset, jotka joutuivat väkivaltaisten hyökkäysten ja juorujen kohteeksi pyrkivät palauttamaan yhteiskuntajärjestystä ja tahrattua kunniaansa oikeusistuimessa. Tuomiokirjojen eri versiot osoittavat, miten huoruusoikeudenkäynnin polveileva kulku sai puhtaaksi kirjoitettaessa suorasukaisemman ja johdonmukaisemman sävyn.

Kirjan ensimmäisessä osassa tarkastellaan paikallisyhteisöä ja sen suhdetta poikkeuksellisiin tapauksiin tuomiokirjojen valossa. Lähteet eivät kuvaa yhteisöä suoraan, mutta ne paljastavat, kuten Oinonen kuvaa, ”välähdyksenomaisia kuvia” sen normeista, tavoista sekä suhtautumisesta. Poikkeusyksilöjä tutkittaessa tuomiokirjat ovat hyvä lähde, sillä useat normirikkomukset täyttivät myös rikoksen tunnusmerkit. Kuitenkin yhteisön suhtautumisen tutkimus oikeudellisten pöytäkirjojen tarjoaman informaation valossa saattaa erottua vain vivahteina, mikä vaatii tutkijalta erityisen tarkkaa ja systemaattista menetelmää. Yhteisön suhtautumista poikkeusyksilöihin käsittelevät artikkelit toivat parhaiten esiin lähdekriittistä pohdintaa ja kuvasivat hyvin analyysia lähteistä kohti johtopäätöksiä.

Oinonen ja Emmi Lahti rajaavat tutkimusasetelmansa tiukasti, mutta kaivautuvat syvälle päähenkilöiden henkilöhistoriaan useista lähteistä käsin. Väestö- ja henkilöhistorialliset lähteet kertovat yhteisöstä ja yksilön paikasta siinä ja tarjoavat selityksiä tuomiokirjoista löytyville kuvauksille. Sofia Kotilainen ja Pasi Saarimäki sen sijaan ovat valinneet määrällisesti suuren, mutta yksipuolisemman aineiston tutkiessaan yhteisön reaktiota aviottoman lapsen oletettua isää kohtaan. Aineisto valottaa tapausten kirjoa, mutta nostaa myös uusia kysymyksiä. Artikkeli haastaa käsityksen siitä, että yhteisö olisi kääntänyt selkänsä aviottomia lapsia odottaville naisille. Tarkastelun alla olevissa Keuruun sekä Kivijärven käräjäkunnissa isäehdokkaita itse asiassa painostettiin kantamaan vastuunsa. Tarkastelujaksolla 1880– ja 1890–luvuilla käräjöitiin lapsen elatuksesta yhteensä 160 kertaa. Lapsenelatustapausten pöytäkirjoista kirjoittajat etsivät keinoja, joilla normirikkomukseen syyllistynyt mies pyrittiin identifioimaan ja hiillostamaan tehtäviensä tasalle. Keinoja tosiaan löytyi useita ja tapauksissa näkyy yhteisön tarve saattaa sen sääntöjä rikkoneet yksilöt takaisin järjestykseen. Artikkeli tuottaa mieleen valtavasti herkullisia jatkokysymyksiä, joihin lisäaineistoilla sekä pitkittäistarkastelulla saattaisi löytyä vastauksia. Miten isäksi osoittaminen vaikutti miehen elämään? Miten äpärästigma vaikutti syntyneiden lasten ja yhteisön vuorovaikutukseen myöhemmin? Säilyivätkö yhteydet isän sukuun, mikäli äiti jäi lapsineen samalle paikkakunnalle? Henkilöhistorian laatiminen jokaisesta äidistä ja isästä olisi artikkelia valtavampi urakka. Myös kirjoittajat käsittelevät lähdeaineiston rajoitukset sekä auki jäävät kysymykset. Tutkimusta on mahdollista jatkaa lukemattomiin suuntiin.

Henkilöt, joita Marko Lamberg sekä Ville Sarkamo ovat tutkineet artikkeleissaan ylirajaisista hierarkkisista yhteisöistä, ovat olleet ulkoiselta olemukseltaan helposti tunnistettavia. Tämän vuoksi he ovat alati kannatelleet omaa, mutta myös yhteisönsä kunniaa. Sekä Lambertin tutkiman birgittalaissääntökunnan, että Sarkamon karoliiniupseeriston keskinäistä kanssakäymistä ohjeistivat kirjoitetut säännöt, jotka säilyivät samoina missä vain sen jäsenet kohtasivat. Tästä huolimatta Sarkamo havaitsee, että kova kilpailu ja toisaalta upseerikoodisto loivat yhteisöön ristiriidan. Sen mukaan kaikki upseerit olivat tasavertaisia toistensa kanssa, mutta tosiasiassa nurkkakuntaisuus nosti helposti päätään. Ääriolosuhteissa elävien upseerien keskuudessa parhaat aseet etenemiselle olivat sosiaaliset taidot. Yksilöt tarvitsivat yhteisön hyväksyntää säilyttääkseen paikkansa ja edetäkseen urallaan. Lambergin tutkima birgittalaisten kanssakäyminen Vadstenan ja Naantalin luostareiden välillä osoitti, että sääntökunta oli enemmän Benedict Andersonin esittämän kuvitteellisen kuin todellisen samankaltaisuuden perustalle luotu yhteisö.

Monista kirjan artikkeleista käy ilmi, että esimoderneissa yhteisöissä yhteisön hyväksyntä näyttelee merkittävää osaa. Toisessa vaakakupissa lepäsi yksilön hyväksyminen osaksi joukkoa ja toisessa yhteisön kunnia, jonka yksikin normien rikkoja saattoi tahrata. Taikojia tutkinut Lahti huomasi, että esivalta sieti paikallisen taikojan toimia paremmin kuin muualta muuttaneen. Yhteisö suhtautui hyväksyvästi ”omaan poikkeavaan”, mutta vierasta taikojaa kohtaan tunnettu pelko saattoi nousta hallitsevaksi, jolloin tulokas torjuttiin. Antti Räihä havaitsi vihamielisyyttä ulkopuolelta tulleita porvareita kohtaan tutkiessaan Lappeenrannan ja Haminan porvariyhteisöjä. Oma toimeentulo koettiin uhatuksi.

Uotila on tutkinut omassa artikkelissaan käsityöläisten kummeja Hollolassa. Hän on havainnut, että paikkakunnalle muuttanut seppä Sarlund otti runsaasti oppipoikia, jonka voi nähdä pyrkimyksenä ottaa paikkansa paikallisyhteisössä. Hänellä oli myös runsaasti kummilapsia, mikä taas saattoi olla yhteisön hyväksyvä vastaus muualta muuttaneelle sepälle. Kummiksi pyytämisellä voitiin osoittaa arvostusta, luottamista ja hyväksyntää. Lisäksi käsityöläinen tarvitsi ammatinharjoittamiselle puoltolauseen paikallisilta ja pitäjäläiset tarvitsivat sepän taitoja.

Teoksen viimeisessä osassa liikutaan lähihistoriassa. Minna Mäkinen ja Sulevi Riukulehto tarkastelevat artikkeleissaan kotikuntaa. Mäkinen käsittelee Säynätsaloon liitettyä ”kunnallista identiteettimatriisia” vuoden 1993 kuntaliitoksen jälkeen. Hän arvelee, että Säynätsalo kuntana tulee säilymään muistoissa ja muussa kulttuuriperinnössä niin kauan kuin ajan muistavia on olemassa. Riukulehto sovittaa artikkelissaan yhteen alueellisen identiteetin ja kotiseudun olemusta. Käsitteiden osittainen päällekkäin limittyminen sekä toisaalta erot palauttavat lukijan teoreettiseen pohdintaan yksilön suhteesta yhteisöllisyyteen. Teokseen valitut artikkelit haastavat sekä käsityksiä nykypäivän yhteisöllisyyden puutteesta että entisaikojen homogeenisista yhteisöistä.

Yhteisöllisyyden perintö. Tutkimuksia yhteisöistä eri vuosisadoilla. Toim. Jari Eilola ja Laura-Kristiina Moilanen. Historiallinen arkisto 139. SKS, Helsinki. 402 s.